27.4.2014
Kaikki tuntevat minut iloisena, hymyilevänä nuorena naisena. He kantavat
kasvoillaan samaa hymyä, nauravat yhdessä kanssani. Osaan nauttia siitä
hiljaa sisälläni, valtapelistä heidän ja itseni välillä, kun kukaan ei
kykene näkemään lävitseni. Siksi hymyilen heille.
En osaa
kuitenkaan enää hymyillä. On vain tekohymy kasvoillani, kun katson
sinua. Tunnen sisälläni sen kaiken rakkauden ja haluan osoittaa sen
sinulle teoin ja sanoin. Osoitan sen sinulle jaksamalla hymyillä
päivästä toiseen, vaikka kehoni joka ikiseen sopukkaan sattuu. Ihan
liikaa. Hymyssäni on vain peiteltyä kipua, etkä edes näe sitä. Hymyilet
ja vastaan siihen automaattisesti. Ei ole varaa jäädä kiinni, tai
sinäkin hylkäät minut.
Hylkäsin hänet sinun vuoksesi. Koska
sattui tapella, koska sinä. Sinä olit se, joka puhui minulle, kun hän
ei. Sinä kannattelit minua käsivarsillasi, vaikket koskaan ollut
lähellä. Mutta et opettanut enää hymyilemään. Hänen kanssaan en enää
osannut olla. Hänen katseessaan oli liikaa vihaa sinua kohtaan, enkä
osannut vastata kuin omalla vihallani. Sinä ajoit minut ja hänet
toisistamme. Vaikka olet tuhat kertaa häntä rakastavampi,
rakastettavampi, sinä rakensit hänen ja minun välille muurit.
Nyt
kun näen häntä, murran muuria. Pala kerrallaan. Tänään katsoin silmiin
särkynyttä. Hän ovella tuijottamassa eteensä kauas kauas taakseni, enkä
osaa sanoa lohduttavaa sanaa. Sanat soljuvat suustamme, vaikka kumpikin
varmasti aistii sen. Minä ja hän tunnemme ikävän, pelon, kaipauksen ja
haaveet kaatuneet. Me tunnemme ne hyppysissämme, vaikka uusia on jo.
Me
olemme tahoillemme särkyneet, tahoillemme nousseet. Hän sulkee oven,
katsoo ennen sitä taakseen kasvoillaan ilme, joka saa minut lopulta
lyyhistymään kyyneleiden alle. Sinä odotat minua toisaalla, mutta tuntuu
että haluan palasen kaikkea. Palasen hänestä, palasen sinusta.
Palapelin paloja, jotka muodostaisivat täydellisen kokonaisuuden.
Se kokonaisuus saisi minut taas hymyilemään. Koska tänään
en jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti