12.7.2013
Varoitukset: Viiltely, ahdistus
Yhtenä päivänä onnellinen, yhtenä suorastaan pohjalla.
Päivät lipuu toisensa perään tuoden yhden valonpilkahduksen, kaksi varjoa ja
kolme kuoppaa. Niiden yhtälöstä et saa aikaan muuta kuin harmia, turhuuteen
vievää ahdistusta ja haavaumia ranteisiin. Kai ne jalatkin käy, niissä on vain
liian pehmeää lihaa viillettäväksi. Mutta siksi onkin sakset jalan pehmeään
ihoon painautuneena, terä ylös ja kiinni ihoa välissä.
Ensimmäinen kerta on oikeastaan kaikkein kutkuttavin, kaikkein helpottavin. Kun näet, miten ihon pinta naarmuuntuu saksen hipaistessa, mutta en kuitenkaan uskalla jättää liikaa ihoa väliin. Se tunne, kun lopulta pääset ihokerroksen läpi veren puolelle. Kuinka se veri vain yrittää puskea läpi, muttei pääse kuitenkaan. Ahdistus saa taipumaan kaksinkerroin ja nuolemaan ensimmäistä haavaa. Ei se mitään, hys vain.
Toinen haava leikkautuu jo helpommin, ei se kipu enää pelota tai se että menee jotain tärkeää reiden mukana. Ei liian syvää, niin selviää taas yhden päivän hengissä. Ehkä joku huomenna pudottaa tikkaat ja auttaa kohti valoa ja iloa.
Päivät ja illat seuraavat pimeänä toinen toistaan, niiltä karkuun juokseminen on hetki hetkeltä vaikeampaa. Viilto viillolta kehosta on vaikeampi löytää enää sileää kohtaa. Jälki jäljeltä vatsa, kädet, jalat, selkä. Toivo pelastuksesta katoaa pikkuhiljaa, eihän kukaan kajoa kasvoihinsa toivoessaan pelastusta. Kädet, selän ja jalat voi vielä peittää, kertoa muille että olet vahva ja tasapainoinen.
Silti paperi joskus loppuu. Ei voi enää piirtää, koska ei ole tilaa. Näkee vain ne nurkat, jotka tahtoi jättää valkeaksi. Kasvot tahtoo jättää valkeaksi, ei niitä tarvitse turmella. Hautajaisiinkin voidaan keho peittää kaavulla, ettei tarvitse miettiä suruhetkellä kuinka asiat olisi voinut tehdä toisin. Tuo lapsi oli sairas kuollessaan. Heh.
Ja kun se paperi loppuu, viimeiset vedot määrittelevät lopputuloksen. Tikkaat eivät koskaan ehtineet maahan asti, kun keittiöveitsi muuttuu viimeiseksi kohtalonivaksi tyhjään maailmaan. Se vain repii pitkin kaulaa, näyttää ettei taideteos ole vielä valmis.
Ensimmäinen kerta on oikeastaan kaikkein kutkuttavin, kaikkein helpottavin. Kun näet, miten ihon pinta naarmuuntuu saksen hipaistessa, mutta en kuitenkaan uskalla jättää liikaa ihoa väliin. Se tunne, kun lopulta pääset ihokerroksen läpi veren puolelle. Kuinka se veri vain yrittää puskea läpi, muttei pääse kuitenkaan. Ahdistus saa taipumaan kaksinkerroin ja nuolemaan ensimmäistä haavaa. Ei se mitään, hys vain.
Toinen haava leikkautuu jo helpommin, ei se kipu enää pelota tai se että menee jotain tärkeää reiden mukana. Ei liian syvää, niin selviää taas yhden päivän hengissä. Ehkä joku huomenna pudottaa tikkaat ja auttaa kohti valoa ja iloa.
Päivät ja illat seuraavat pimeänä toinen toistaan, niiltä karkuun juokseminen on hetki hetkeltä vaikeampaa. Viilto viillolta kehosta on vaikeampi löytää enää sileää kohtaa. Jälki jäljeltä vatsa, kädet, jalat, selkä. Toivo pelastuksesta katoaa pikkuhiljaa, eihän kukaan kajoa kasvoihinsa toivoessaan pelastusta. Kädet, selän ja jalat voi vielä peittää, kertoa muille että olet vahva ja tasapainoinen.
Silti paperi joskus loppuu. Ei voi enää piirtää, koska ei ole tilaa. Näkee vain ne nurkat, jotka tahtoi jättää valkeaksi. Kasvot tahtoo jättää valkeaksi, ei niitä tarvitse turmella. Hautajaisiinkin voidaan keho peittää kaavulla, ettei tarvitse miettiä suruhetkellä kuinka asiat olisi voinut tehdä toisin. Tuo lapsi oli sairas kuollessaan. Heh.
Ja kun se paperi loppuu, viimeiset vedot määrittelevät lopputuloksen. Tikkaat eivät koskaan ehtineet maahan asti, kun keittiöveitsi muuttuu viimeiseksi kohtalonivaksi tyhjään maailmaan. Se vain repii pitkin kaulaa, näyttää ettei taideteos ole vielä valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti