Ruusu

 5.2.2014

 Miksi kukaan kävelisi ruusupuskassa? Miksi kukaan yrittäisi ilman hanskoja edes koskea ruusun varteen? Ja kuinka naisia verrataan niihin, ruusuihin. Olen yksi niistä, vertaan itseäni ruusuun. Tai ehkä ennemminkin puskiin.

Ensimmäisenä päivänä, kun hän suutelee minua, punastelen ja hymyilen hassusti. Tahdon tarrata käteen ja suudella kaulaan oman leimani. Toisena päivänä kuitenkin putoan. Kosketus saa aikaan raivoa, kyyneleitä, lentäviä tavaroita. Hymy kasvoilla on pilkkaava, ja silti joka kerran hän nappaa syliin, pakottaa hennon varren pysymään käsivarsiensa välissä. Pysymään niin kauan, kun tunteet ovat enää suolaa ja vettä poskilla, anteeksipyyntöjä huulilla.

Kun baarissa kappaleet vievät, saa korkokengät rummuttamaan, ja huulipunan tahroja lasissa lasin perään, hän istuu nurkassa. Hän ei juomiin koske, periaatteen vuoksi. Hänen kissamaiset silmänsä seuraavat jokaista pientä liikettäni sillä rakkaudella, jota en itselleni myönnä. Näen ne, noidat vaanimassa omaani, näen itseeni kohdistuvat viettelykset. Salaiset karamellit.

Joka kerran palaan hänen luokseen. Vaikka maistelen välillä aidan toiselta puolelta, palaan aina hänen tykö. Annan hänen pikkuhiljaa repiä kätensä piikkeihini, annan hänelle itseni.