Varoitukset: Viiltely, veri, Jumalan/Helvetin käsittelyä vahvassa roolissa
Haluan huomauttaa ennen tekstin lukua, ettei sen Jumala käsitys tai muu vastaa omaani.
Pikkuruinen tekstinpätkä, joka on kirjoitettu hetken mielijohteesta puoliunessa ja juuri ennen nukkumaan käyntiä. Laulun sanat tuolla välissä ovat Sir Elwoodin hiljaiset värit esittäjän Elisa nimisestä kappaleesta. Kappaleen mukaan teksti on myös saanut nimensäkin.
Teksti perustuu osittain Ristiriidan ja minun yhteistarinaan Ruusutapetti (Baarin valoja).
Elisa
On talo. Siinä on liikaa kerroksia, käytäviä, salakäytäviä ja ihan liikaa huoneita. Kaikkea, minne voit eksyä astumalla vain yhden harha-askeleen. Talon ikkunat ovat ikihuurteen peitossa, ei niistä näe sisään eikä ulos, ellei sitten kurki ihan sieltä ikkunan kauimmaisesta reunasta. Tosin, kukaan ei halua kurkkia, koska ulkona on pimeää ja siellä asuu Helvetin lapset. Niin talon asukkaille väitetään. Asukkaiden silmät sidotaan ja korvat lukitaan, ei sisäpuolelta vaan ulkoa. Niille avataan ihan oma maailma taputeltuna seinien sisäpuolelle, pakotetaan hymyilemään Herran lapsille.
Hänellä on arvet laihoissa ranteissaan
ja tatuoitu olkapää
Tummien lasien taa piilottelee
raukka ristejä silmissään
Hän on jo lapsena langennut
ja nuoruutensa valvonut
ja vanhuuttaan nyt vihaten, kulkee eksyneenä
kuin lajinsa viimeinen
Korkokenkien ääni on viettelevä, suloisen katkera. Niiden neonpunaiset kärjet hohtelevat valopilkkujen meressä, välke saa ihmiset näyttämään liikkuvilta roboteilta. Musiikkia, tanssia. Valojen seassa punattuja huulia, pyöreitä muotoja ja liian vähän kangasta. Houkutuksia joita vain Helvetin lapset tarjoavat. Vähät välittämättä isiensä opeista tarttuu tyttö tarjottuun koukkuun. Kietoutuu uudestaan musiikkiin, hipoo vartalollaan vierasta. Niin hän oppii käärmeiden salat.
Hän syntyi sinne, missä pienet tytöt
liian nopeasti vanhenee
Sinne, missä pelko silmissään
kansa Herran sanaa kuuntelee
Siellä miehet oppii miehiksi
ja naiset opetetaan nöyrtymään
kun Ladan hikisillä takapenkeillä
niiden unelmilta siivet revitään
Koti, he sanovat, vaikka tytön silmissä asustaakin viha ja halveksunta. Arvosta sitä, he käskevät, ja lukitsevat oven. Keskusradio soittaa tuttua virttä, Jumala rakastaa kaikkia ja aamen. Otava tuikkii ikkunan raossa, Helvetin lapset houkuttavat leikkimään. Niitä kävelee kadulla, on miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia. Niitä joita tyttö ei oppinutkaan pelkäämään. Ovi avataan oppitunnille menoa varten. Tyttö vetää tummat hiuksensa ponihännälle, hymyilee. Vastaantuleville kuuluu kumartaa, paljastaa niskan herkkää pintaa, näyttää valtimot kaulalla. Kun oppitunti päättyy etsintöihin, on tyttö jo autossa, matkalla Helvettiin.
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, syntyi alle tähtien pohjoisten
Elisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, hän tahtoi lentää kuin lajinsa viimeinen
Nainen pitelee käsivarsillaan toista, hennompaa ja särkyvämpää. Toisen silmiin ei kätkeydy katkeruutta tai epäilystä. Niiden katse on täynnä rakkautta ja toiveita, eivät ne näe pimeyden valtaamaa mieltä. Eivät edes anteeksipyyntöä, kuiskausta huulilla, saati halua jäädä siihen. Rakkaus Helvetin lapseen, naiseen, on synneistä pahin. Naisen tulee kasvaa lapsesta aikuiseksi, sen jälkeen kasvattaa lapsestaan aikuinen. Mieheen hänen on yhdyttävä. Silti nainen painaa huulensa naisen huulille, napittaa farkut ja ujuttaa kätensä sinne, mitä kutsutaan pyhäksi.
Hän kertoo tarinoita itsemurhasta insestiin,
Tukholmasta, viinasta, kamasta,
miehistä ja rahasta ja kaikesta paskasta
joista etsin muka vapautta
kunnes eräänä iltana
Göteborgissa pienellä kujalla
ja lasisilla silmillään tuijotti lumisadetta
ja kun maa muuttui valkeaksi
hän muuttui vanhaksi, hän repi ranteensa auki
ja lumeen kirjaimin punaisiin, nimensä kirjoitti
Jumala rankaisee niitä, jotka pudottautuvat väärälle polulle. Sovitus on vain omalla, myrkyttyneen, verellä saatavissa. Kipu on tie pelastukseen, häilyvä raja hyvän ja pahan välillä. Nainen pitää otteessa rannettaan, tiputtaa viimeisiä pisaroita. Painaa lisää haavoja, piirtää pisteen iin päälle. Nainen avaa huulensa puhdistaakseen itsensä, muttei saa ääntäkään putoamaan. Anelma seisoo siinä, käsin kosketeltavissa, sovituksen ja pelastuksen tiellä. Anelma, rakas, hento. Pystyviiva, lunastus.
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, syntyi alle tähtien pohjoisten
Elisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, nyt hän lentäen lähtee kuin lajinsa viimeinen
Uni kuljettaa kohti valoa. Askeleet kulkevat pitkin tummaa polkua eikä ympärilleen näe. Tietää vain, että edessäpäin on tunnelinpää. Sinne kun kävelee, pääsee vapauteen, pois siitä henkisestä tuskasta. Verikimaralla tien kuului olla suora, vailla mutkia. Anelma rakas, naisen huulet kuiskivat, hänen polkunsa kapenee. Valo kulkee väärään suuntaan, liikkuu valkeassa takissa. Hämmennys kuuluu asiaan, kerrotaan. Nainen kohottaa kättään eikä ole enää varma mihin uskoa. Sovituksen piti tuoda hänelle tie, jolla jatkaa. Se toi hänet siihen ja rinnalleen Anelman sirot piirteet.
Sinä aamuna kun hän heräsi
sairaalassa, sidottuna selälleen
ja seiniä valkoisia katseli
eikä tuntenut enää siipiään
oli kiinni saanut raaka tuuli idästä
joka tanssittaa vanhoja luurankoja
ja nyt ne pirut pyörii nyt hänen silmissään,
ei kestä niitä selvänä katsella.
Elisa, tyttö etelän kaipuu silmissään
Elisa, täällä alla tähtien pohjoisten
Elisa, ei tahtoon isänsä suostunut nöyrtymään
Elisa, nyt hän ristinsä raahaa kuin lajinsa viimeinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti