Paluu

20.5.2012

Paluu

Silta muuttuu yhä vain epäselvemmäksi. Pimeäksi. Toivottomaksi. Yö nielee ympäristöä hitaasti, eivätkä katuvalot syty. Puiden rusehtavat lehdet lakastuvat ja tippuvat oksilta. Olin kesällä suorittanut rippikoulun.

Suljen silmäni. Muistan kuinka ulkoläksyjä piti päntätä, piti muistaa jokainen sana ulkoa ja uskotella, että Jeesus oli olemassa. Minun uskoni horjui jo kuudennella, kun rukoilin apua kiusaajiani vastaan. Koskaan en saanut apua.

Heiluttelen jalkojani sillan ylitse. Istun sen korkeimmalla kohdalla ja nojaan rautakaiteeseen. Järven toisella puolella näkyy suuri, korkea linna. Se hohtelee kultaisessa valaistuksessaan. Avaan silmäni ja katselen sitä. Se oli kestänyt koko minun elämäni aloillaan, ollut vain tuossa.

Vilkaisen kelloa aataminaikaisesta luuristani, vanhasta Nokialaisesta.

23.34

Kahdeksan tuntia sitten istuin luokkahuoneessa odottaen sitä viimeistä kellon lyömää. Olin varustanut itseni kevyin kantamuksin, jättänyt tavarani jo lokeroon. Tänään minua ei kiusattaisi, ei tönittäisi lokeroiden kylmää metallipintaa vasten tai ahdistettaisi pimeimpään nurkkaan.

Tunti loppui. Kävelin muiden mukana luokasta, otin kenkäni naulakosta ja kävelin ulko-oville muiden jäädessä laittamaan kenkiä jalkaan. En laittanut omiani jalkaan, vaan kannoin tennareita mukanani. Ulko-ovi tuntui raskaalta käsiäni vasten, mutta en välittänyt. Kun jalkani koskettivat ulkoportaita, pyrähdin juoksuun. Jätin kahleet ovelle.

23.35

Rippileiri. Siellä ei mikään muu mättänyt kuin se jeesustelu. Jos et uskonut Jumalaan, miksi piti mennä leirille? En usko, että uskoon saattaisi päätyä jollain viikonpituisella leirillä, jonka jokainen raamattuhetki olisi yhtä tuskaa.

Mutta toisaalta, pitää minun myöntää sen olleen myös valaisevaa. Joskus ajattelin raamatun tarinoiden olevan vain, no, tarinoita. Mutta leirillä opin niiden olevan vertauksia jostain suuremmasta. Mutta en ymmärtänyt, miksi sen pitäisi olla niin epäselkeää. Vertauskuvat eivät koskaan ole ollut vahvin lajini.

23.36

Minulla on raamattu mukanani. Ajattelin laskevani irti Jeesuksesta ja Jumalasta heittämällä sen järveen. Että olisin vihdoin vapaa. Mutta kun otan sen kirjan käteeni, sivelen sen kohokuvioisia kaloja varoen, tajuan etten voi heittää sitä pois. Vääryys olisi suurempi silloin kuin säästäessä.

Pyörittelin kirjaa turhautuneena käsissäni ja lopulta avaan sen. En tiedä mikä minut sai avaamaan sen. Ehkä halu selata sitä vielä kerran ja varmistua sen paikkansa pitämättömyydestä, uskotella itselleni, että sen voi heittää pois.

Jesajan kirja 53, jae 3

Hyljeksitty hän oli,
ihmisten torjuma,
kipujen mies, sairauden tuttava,
josta kaikki käänsivät katseensa pois.
Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.

En tiennyt mitä sanoa. Tai ajatella. Mieleni teki viskata kirja nopeasti kauas itsestäni, ettei se vain myrkyttäisi mieltäni. Mutta en tehnyt niin. Luin kohdan uudestaan. Hyljeksitty? Jeesus. Luin vielä kerran. Jeesus... oli kuin minä. Kukaan ei ymmärtänyt minua. Jeesusta ei ymmärretty ennen kuin oli liian myöhäistä.

Minun kohdallani ei saisi olla myöhäistä.

23.41

En enää istunut sillalla tai miettinyt rippileiriä. Oikeastaan se oli ollut todella antoisa kokemus, mukava ja rento. Nyt ehkä ymmärrän sitä jeesusteluakin. Ja omaa polkuani. Jumala ja Jeesus kuulevat molemmat rukoukseni, mutta vastaavat niihin niin hiljaa, ettei sitä välttämättä huomaa.

Minusta tuntuu, että minulle vastattiin tänään. Selitettiin, ettei ole paha olla erilainen. Kiusaajat eivät ymmärrä sinun arvoasi, minun arvoani. Minä olen uusi välikappale uskon polulla, jonka Jeesus aikoinaan sovitti kaikille mahdolliseksi.

09.35

Kuljen koulun käytävillä, kuten ennenkin. Minua tönitään, tarvittaessa hieman rajumminkin, mutta nyt minä pysyn lujana. En anna kyynelten vieriä, vaikka sattuu. Minä menen ja kerron opettajalle. En ehkä saa kiusaamista loppumaan, mutta voin puhua asiasta jollekulle.

Jos en opettajalle, niin edes sinulle.

Kiusaajat pakenevat ulos astuessani opettajienhuoneeseen.