27.9.2012
Musiikki soi. Se siivittää askeliani, tekee niistä raikkaat ja uudet.
Saa kehoni lentämään! Taivun ja kiepun, nautin sävelmän viimeisistäkin
soinnuista, kunnes vaivun hiljaisuudessa lattialle. Jalkani kertovat,
etten saisi nousta vielä, ettei ollut aika. Uusi kappale alkaisi pian.
Pää painuu hiljalleen kohti leukaa, nuotit alkavat uudella painolla.
Lujemmalla, raivoisammalla.
Lyön käsilläni kuvitteellista pintaa,
kohoan sen varassa ylös ja liikun jäykästi, nykivin liikkein. Pam,
kädet lyövät rumpuihin, kylki taipuu ojennukseen. Tanssin kuin elämä
riippuisi siitä. Varpaat, polvet, kädet. Kehon saumatonta yhteistyötä.
Hymyilen vielä viimeisen kerran, kun kieputan itseni kappaleen
lopputahteihin.
Sen jälkeen annan kivulle vallan. Lysähdän maahan
niin sulavasti, ettei kukaan voisi arvatakaan kuinka sairas olen.
Polveni ovat puhkaisukelvolliset. Puhkaise ne, ja nestettä pulppuaa ulos
suihkulähteen tavoin. Puhkaise, ja totea ihon alla oleva virhe. Murtuma
luussa, lähes mahdoton korjata.
Leikkaus maksaa minulla kalliin
hinnan, kovemman kuin vain arpi sileällä iholla. Se raatelee minua
fyysisesti. Se raatelee minua henkisesti.
Kyyneleet valuvat
pitkin poskia. Sydämestänikin valuu verta. Se ei pisaroi eikä pulppua.
Se valuu kuin neste, lipuen vain hiljalleen maata kohti.
Kun et
saa enää koskaan tanssia, sen viimeisen piti olla täydellinen. En olisi
saanut tanssia sitäkään, mutta tanssin sen silti. Minä rakastan tanssia
ja menetän mieluummin kävelykykyni kokonaan kuin luovun siitä. Minä
luovun tanssista pakon edessä ja raastan sillä itsestäni viimeiset
siivut.
Viimeinen tanssini...
...oli vain kelvollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti