Ei, en osaa sanoa ei (NaNoWriMo 2015, raaka)

Raakaversio, voi esiintyä vähän vaikka mitä. Alkuun ainakin alkoholinkäyttöä, seksiä ym. katsotaan mitä tulevaisuudessa.

4.11.2015: Sain aikaan 2074 sanaa tänään, kolmen tunnin aikana. Sanamäärä kokonaisuudessaan 4601 (lasken väliotsikot mukaan). Fiilikset: jee, sain aikaan tekstiä! Eilen ei vaan onnistunut ja sängyssä oli kiva makoilla.

Päädyin kirjoittamaan kohtauksia, jotka ovat jo valmiina miun päässä. En edes yritä saada tekstiä järjestyksessä tehtyä. Koitan kuitenkin laittaa kohtaukset oikeaan aikajärjestykseen, kun siirrän tekstin tänne. Edelleen, virheitä löytyy 100% varmasti ja tämä on raakaversio. Saa nähdä tuleeko koskaan valmista.

6.11.2015: Eilen en saanut sitä tuhattakaan sanaa aikaiseksi. Oli vain jotenkin nihkeää. Tänään mietin juonen käänteitä navetalla lypsyllä ollessa. Sain muutaman idean joista yhden toteutin päivällä. Näkökulma vaihtui, kyseessä on Stinan hyvä ystävä Pave. Nyt iltapäivällä kävin kirjoittamaan ensin Stinan ja Riikan menneisyyttä ja sen tökättyä Stinan ja Aurooran ensimmäistä yhteydenottoa. Tässä välissä päätin lisätä päivityksen tälle puolelle.

Pave vaikuttaisi hahmolta, jonka näkökulmaan haluaisin astua toistekin. Ajattelin myös kokeilla Aurooran näkökulmaa, tuonne ihan alkupään juttuihin, tänään. Ja yhdistellä muutenkin enemmän ajatusmaailmoja näiden kolmen välillä tekstissä. Katsotaan miten tämä lähtee rakentumaan sitten lopulta.

9.11.2015: 10K RIKKI!!! Oon 1/5 tehnyt, oikeesti! Enemmän ku kolmeen vuoteen, huuh! Pääsin vihdoin kurkkaamaan, ihan vahingossa kyllä, Auroorankin ajatusmaailmaan ja jee, sekään ei tykkää henkilöstä x niin paljoa kuin mitä yksi toinen pätkä antaa ymmärtää.

Lisäksi eilen keksin uuden juonen käänteen tähän tarinaan, ah, en malta odottaa pääsyä sen kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin pitää saada tehtyä tähän kohtaukseen, jota nyt kirjoitan, niin paljon tekstiä kuin vain voi ennen tökkäämistä. Sitten voi taas vaihtaa aihetta.

Joulukuu tulee olemaan tuskaa aikajanan kuntoon editoimisessa ja tarinan kokonaiseksi saamisen merkeissä.

14.11.2015: Sanamäärä 16 553, kirjoitin eilen yli 3k, koska Baari kohtaus nimikkeen alla oleva kohtaus houkutteli toteuttamaan itsensä loppuun. Ehkä 3k eilen korvaa toissapäivän 0 päivän? Oli ensimmäinen laatuaan, jos 1. päivää ei lasketa (olin reissussa). Kirjoittelin päivällä vihkoon ylös pari kohtausta ylös, ei ole oikeaa fiilistä niitä kirjoittaa vielä. En oikeastaan edes tiedä mitä fiilistä odotan niitä varten, ne on niin houkuttelevia kohtauksia. Ehkä niistä tulee "hyvällä" tuulella liian leppeitä?

17.11.2015: Eilinen oli nollapäivä. Päänsärky, johon ei auttanut särkylääkkeet, hyi. Makasin koko päivän peittojen välissä yrittäen päästä valolta piiloon. Nyt korjailin yhden kohdan ja lisäsin lopun tekstin, mitä on kertynyt. Ja kirjoittaminen jatkuu->

25.11.2015: Juu, taitavat miun mahikset siihen 50k olla aika olemattomat. Pari kirjoittamatonta päivää venyi pidemmäksi ja pidemmäksi. Aina oli vaikea aloittaa ja fiilistä oli tosi tosi vähän. Tänään aloitin kirjoittamisen 9 maissa, löysin jopa pari tosi kivaa taustamusiikkia. Olen kuitenkin saanut aikaiseksi 572 sanaa, rikoin myös 20k rajan! Olen kyllä voittanut jo, kirjoitin kolme kertaa enemmän kuin viime vuonna ;)

Tänään olen kuitenkin saanut aikaiseksi tarinan aikajärjestykseen laiton ja olen alkanut kirjoittamaan tarinalle pakollisista avausta. Luku 1 on siis saanut täytettä huimasti ja siitä lähden toivon mukaan etenemäänkin tämän tarinan kanssa. Pari kohtausta olisi mielessä, liittyen kivasti joulunaikaan :P Mutta kunhan ensin tuosta lokakuusta päästäisiin, niin voisi kiriä joulukuuhun :D

Ei, en osaa sanoa ei

Oli päiviä jolloin ei tehnyt mieli nousta edes sängystä. Mutta oli päiviä, jolloin taas rauhattomuus sai nousemaan sängystä jo aikaisin. Sai kulkemaan pitkin yksinäistä kämppää, sivelemään likaisen teekupin pintaa sormilla ja juomaan samaisesta kupista ihan liian monta kuppia, kylmää, teetä. Yksiön valot tuntuivat ahdistavilta, pimeiltä ja väsyttäviltä. Vaatekaappi retkotti auki, pitkähiuksinen nainen viskoi lattialle hylättyjä vaihtoehtoja. Rauhattomuus oli vaivannut naista kesän alusta asti. Hän ei vain yksinkertaisesti osannut olla enää paikallaan, vaikka ennen se oli ollut elinehto.

Nainen valitsi ylleen tiukan, rintojen kaaria paljastavan topin, farkut ja farkkutakin. Takuihin hän sulloi tupakkansa, sytyttimen ja lompakon, puhelin löysi tiensä myös taskuun. Vielä ennen lähtöään tummasilmäinen kietoi hiuksensa tiukalle, hiusten määrästä johtuen suurelle nutturalle. Kasvot saivat ylleen myös kevyen, naisellisen meikin.

Stina oli valmis. Hän oli valmis metsästämään.



Stina antoi katseensa lipua pitkin baarin lattiaa, selata sen yllä käveleviä tai tanssivia ihmisiä. Kukaan ei tuntunut herättävän hänen mielenkiintoaan, mikä oli hyvin poikkeuksellista. Stina kääntyi baaritiskin puoleen, oli vihdoin hänen vuoronsa tovin jonottamisen jälkeen.
”Margarita”, nainen tilasi ojentaen pankkikorttinsa baarimikolle. Mies ei ollut kovinkaan vanha, omasi kyllä lyhyen sängen ja syvänsiniset silmät. Stina unohtui hetkeksi tuijottamaan toisen silmiä. Ne muistuttivat jostain taannoisesta. Stina siristi huomaamatta silmiään ja yritti kaivaa mieleensä mistä ne muistuttivat. Ajatukset kuitenkin katkesivat, kun hänen täytyi kirjoittaa pin-koodinsa ja vastaanottaa juoma.

Stina siirtyi yksinäiseen nurkkapöytään, joka vapautui juuri parahiksi. Hän inhosi seisomista, varsinkin silloin, kun metsästäminen ei tuottanut tulosta. Katse seilasi yhä tanssilattialla, mutta kukaan ei vain yksinkertaisesti pistänyt silmään. Se oli hyvin epätavallista, yleensä aina Stina löysi itselleen tanssiparin. Stinan ajatukset alkoivat harhailla metsästyksestä, hän oli levoton. Jokin baaritiskillä palvelleen miehen silmissä vaivasi naista. Hän sipaisi nutturalle kiedottuja hiuksiaan hajamielisesti. Ehkä oli aika pistää tupakaksi, ei tästä nyt tullut yhtään mitään.

Stina hörppäsi juomansa lopun ennen kuin suuntasi kirpeään syyssäähän polttamaan tupakkavarastoaan väljemmäksi. Päästyään ulos Stinan tupakan sytyttäminen kuitenkin jäi puolitiehen. Häntä vastassa oli viiden hengen naisporukka, joka nauroi täyttä päätä punapäisen selostamalle jutulle. Tuon naisen kädet viuhuivat sinne tänne ja takaisin, niissä oli ilmettä ja elettä siinä missä kasvoillakin. Kylmyys oli nostanut punan toisen poskille. Muilla ringin jäsenistä posket olivat punaiset ihan vaan savujen liiallisesta imemisestä. Punapäinen kääntyi selittämään Stinan suunnalla olevan kaverinsa puoleen. Silloin Stina tajusi mikä baarimikon silmissä oli ollut niin tuttua. Ne olivat lähes täsmälleen samaa sävyä tuon naisen kanssa.

”Hei, älä tuki tietä”, Stina kuuli takanaan olevan muitakin ulos pyrkijöitä ja havahtui. Hän siirtyi välittömästi sivummalle, itse asiassa jatkoi matkaansa monta metriä poispäin naisten ringistä, suoraan kulmauksen taakse. Hänen oli tasattava hengitystään, ennen kuin sai tupakan nousemaan huulilleen ja sytyttimen toimimaan. Eivätkä hänen kätensä olleet edes jäässä.

Hän veti pitkän henkosen, toisen ja kolmannenkin heti perään. Käsien vapina ei tuntunut lakkaavan eikä sydämen syke rauhoittuvan.

Punahiuksinen nainen oli se kesän alussa osansa Stinan saalistusvietistä saanut ylimmän, vai toiseksi ylimmän, kerroksen nainen! Stina painoi tupakkakädellä otsaansa eikä osannut olla vieläkään oma itsensä. Se helvetin nainen oli pyörinyt hänen päässään kuukauden ajan tapahtuneen jälkeen. Stina oli jatkanut metsästystään tavalliseen tapaan, löytänyt monta hyvääkin saalista. Mutta yhdenkään kanssa ennen tai jälkeen sen helvetin punapään ei Stina ollut päätynyt samaan sänkyyn kahdesti. Sen porkkanan hiukset olivat muuten kasvaneet, ne ylsivät jo yli olkapäiden. Stina mottasi itseään ajatuksen ilmoille pääsemisen vuoksi.

Stina muisti muutaman kuukauden takaa ne äärettömän ärsyttävät ajatukset, joissa hän oli suunnannut punapään oven taakse ja pyytänyt anteeksi. Ehkä pyytänyt kupillisen teetä ja he olisivat katselleet yhdessä teeveetä tai jotain sen tapaista. Stina oli sulkenut nuo ajatukset pois mielestään, mutta nyt hän ei kyennyt. Se saamarin porkkana kummitteli hänen mielessään juuri silloin, kun ei pitänyt! Stina tarvitsi saaliin, totta helvetissä tarvitsi.

Stina poltti toisen tupakan putkeen ennen kuin siirtyi samaiseen baariin mistä oli tullutkin. Hetken hän jopa harkitsi vaihtavansa baaria, mutta tiesi sen vaikeuttavan metsästystä. Vaikka Happy Free Time olikin kaikenlaisten hyypiöiden baari, kulki siellä silti eniten bi- ja homohenkisiä ihmisiä tässä kaupungissa.

Kello alkoi lähennellä kahtatoista ja baarin ihmismäärä oli lisääntynyt mukavasti. Stina hymyili itsekseen, ihmismäärä oli hänen puolellaan: peitti näkyvyyttä vääriin ihmisiin, mutta avasi tien uusien tuttavien luokse.

Kahdenkymmenen minuutin jälkeen Stina oli ottanut katsekontaktin erään sivusiilin omaavan blondin kanssa. Hän testaili naista siirtämällä katsettaan aina silloin tällöin muualle, mutta palaamalla aina toiseen. Blondi teki samaa, kuin varmistaakseen Stinan todella katsovan häntä. Kun blondin seurassa oleva nainen nousi ja lähti käymään jossain, varmaankin vessassa, Stina nousi ja suuntasi hitaasti blondia kohden. Hän pälyili epävarman oloisesti ympärilleen, vaikka tiesi täsmälleen mitä oli tekemässä.

”Tuota…” Stina laski katseensa lattiaan päästyään kuuloetäisyydelle. ”Kelpaisiko sinulle juominen tai jotain?”
”Ai minulle?” blondi kysyi hämmentyneenä, mutta äänestä kuulsi imartuneisuus.
”Jos se vaan käy, ei ole mikään pakko tietenkään”, Stina kohotti katseensa blondiin. Naisella oli yllään hyvin lyhyt paljettimmeko, jonka v-leikkaus rintojen kohdalla paljasti muhkeiden rintojen vaon. Stina antoi katseensa viipyä siinä hetken tarpeellista pidempään.
”No, kai se sopii”, vaaleaverikkö hymyili ja räpytteli glitterillä varustettuja tekoripsiään innostuneena. Stina hymyili innostuneena.
”Tuletko mukaan, niin saat itse tilata?”
”Öh..” vaaleahiuksinen vilkaisi suuntaan, jonne hänen brunetti ystävänsä oli suunnannut. ”Minun pitäisi varmaan odottaa häntä.”
”Kuka hän oli?” Stina kysyi antaen äänessään kuulua tarkoitusperänsä täsmällisesti: tyttöystävä vai vain ystävä?
”Oi, hän oli, siis on, luokkakaverini, ei sen kummempaa. Hän…”
”Eiköhän hän sitten hetken pärjää? Kyllä hän meidät tiskiltä huomaa ja voithan sinä laittaa hänelle viestiä”, Stina antoi ääneensä lipua flirttiä.
”No…” blondi epäröi edelleen, mutta huokaisi lopulta. ”No mennään!”

Blondin kanssa jutteleminen oli luontevaa, kunhan sai toisen ääneen. Toinen tykkäsi puhumisesta ja muiden haukkumisesta, mutta se ei Stinaa häirinnyt. Hän kuunteli tyytyväisenä ja antoi muutamia omia kommenttejaan sopivissa väleissä. Nimet, joita keskusteluissa vilahti, olivat täysin tuntemattomia, kuten suurimmaksi osaksi tälläisissä tapauksissa.

Vaaleaverikön ystävä oli käynyt valittamassa mahakipuaan myös jossain välissä ja selittänyt joutuvansa lähteä kotiin. Stina oli aika varma, ettei ystävällä oikeasti ollut ollut mitään hätää. Mutta, hädässä ystävä tunnetaan ja ilmeisesti tämä oli sellainen hätätapaus. Stina virnisti hieman, vaaleahiuksinen taisi puhua jotain kännireissusta. Kuulemma joku ihme jantteri oli yrittänyt iskeä häntä ja saanut siitä hyvästä juomat niskaansa.
”Ihan oikein sille”, Stina nyökytti. Hän antoi katseensa jälleen kerran vaeltaa toisen vartalolla siemaistessaan lonkerostaan hieman. Mekko oli noussut aika kriittisille alueille, mutta vaaleaverikkö ei edes huomannut. Tai sitten ei vain välittänyt, Stina huomautti itselleen. Ei ihme, että joku mies kuvitteli kaikenlaista. Olihan tuo nainen ihana namupala… ulkoisesti. Sisäisesti tuossa ei ollut juuri mitään. Nainen suolti suustaan sellaista pinnallista soopaa koko ajan, ettei Stina uskonut hetkeäkään sisällä olevan yhtään sen enempää. Toisin kuin eräässä oli ollut, Stina huomasi ajattelevansa.



Aamulla Stina heräsi päänsärkyyn puolialaston vaaleaverikkö vierellään. Hetken aikaa hän vain tuijotteli kattoa keräillen ajatuksiaan. Katse tavoitti kellertävän lampunvarjostimen sekä sotkuisen kämpän, jonka lattialla lojui vaatteita siellä täällä. Pöydälle oli pinttynyt kahvikupista tahroja. Katse liukui parvekkeelle johtavan oven ja ikkunan suuntaan. Sälekaihtimet olivat alhaalla ja käännettynä yläviistoon ulos. Stinaa huvitti blondin tapa esiintyä tyylikkäänä, mutta loppupeleissä tämä kämppä oli siitä kaukana. Oikeastaan, se muistutti hyvin paljon Stinaan omaa: vain niukalti huonekaluja ja hiukan sotkuista. Täällä taisi olla huonekaluja juuri tarpeiksi, Stinalla niitä oli ihan liian vähän. Sieltä täältä haalittuja astioita, ei yhtäkään samaan sarjaan kuuluvaa. Tärkein asia koko Stinan kämpässä taisi olla hänen tietokonenurkkauksensa, jossa hän viettikin suurimman osan kotonaoloajastaan. Sohva olisi kiva, samoin telkkari. Toisaalta, Stina viettäisi varmaan kuitenkin kaiken aikansa koneella, joten mitä suotta. Vaatekaappi oli ainoa asia, jonka Stina oli ostanut suoralta kädeltä kämppäänsä, loput hän oli haalinut sieltä täältä.

Stina vilkaisi blondia vierellään. Kuola valui toisen suupielestä, meikit olivat levinneet yön aikana. Tai olihan ne meikit voineet levitä jo baarissa. Stina pyöräytti turhautuneena silmiään, yhtä tyhjän kanssa oli ollut sekin ilta. Hän oli saanut toisen tulemaan melko nopeasti, mikä harmitti saalistusviettistä suunnattomasti. Stina nautti saadessaan kiduttaa saalistaan äärirajoille, pikku hiljaa. Tämä kakara taas oli tullut ihan pikku jutuille, mikä oli niin auttamattoman tylsää. Taisi olla ensikko, Stina pohti kohottautuen varovasti istumaan. Sitä paitsi toinen oli nukahtanut, tai sammunut, ennen kuin Stina oli saanut omaa tyydytystään. Se jos mikä lisäsi hermojen kireyttä entisestään.

Eikä Stina ollut onnistunut karistamaan punapäätä mielestään, vaikka ei ollutkaan kohdannut tätä enää illan aikana. Toisaalta Stina huomasi harmittelevansa asiaa. Hän olisi jossain sisimmässään halunnut nähdä sen porkkanan, ehkä jutellakin. Jutella? Stina kohottautui seisomaan turhautuneena, mutta varoen silti herättämästä seuralaistaan. Oli aina yhtä ärsyttävää jäädä selittämään öisille leikkikaluille, ettei hän ollut hakenut kuin petiseuraa. Onneksi vaaleaverikkö ei tuntunut olevan herkkäunista sorttia, toinen veteli sikeitä ihan autuaasti vielä silloinkin, kun Stina sulki ulko-oven perässään. Kellertävässä porraskäytävässä hän harjasi hiuksiaan auki nutturalta sormillaan ja tarkasti vielä muutaman kerran ottaneensa lompakon sekä kännykän varmasti mukaan. Takin ja eilisten vaatteiden lisäksi hänellä ei ollut muuta ollut mukanaan. Harvemmin hän kantoikaan mitään ylimääräistä mukanaan, ryöstön uhriksi joutui helpommin ison laukun kanssa.

Ulkona Stina kääntyi kulkemaan kohti lähintä kauppaa ostaakseen juomista sekä tupakkaa. Tupakka oli huvennut uhkaavasti eilisen illan aikana, eikä lokkia leikkivä nainen vierellä ollut helpottanut asiaa yhtään. Se hemmetin haaskalintu oli ollut virhe, johon Stina ei olisi koskenut pitkällä tikullakaan normaali tilanteessa. Mutta porkkana oli sekoittanut pakkaa ja saanut hänet käyttäytymään harkitsemattomasti. Kuten ensitapaamisellakin. Siitä ajatuksilleen puhistessaan Stina nappasi topastaan toisiksi viimeisen tupakan ja asetti sen huultensa väliin. Kaivellessaan tulta Stina jähmettyi kesken askeleen. Hetken aikaa nainen tunnusteli farkkujensa taskuja, kaivoi takkinsa joka ikisen taskun, toisti vielä kerran. Helvetti…

Vimmoissaan Stina tunki tupakan takaisin askiinsa onnistuen runnomaan sen hyvin huonoon kuntoon. Onnekseen tupakka suvaitsi pysyä ehjänä, sen hetkisellä mielentilalla se olisi vastannut Stinalle maailmanloppua. Hän tunki askin taskuunsa ärtyneesti.

Stina jatkoi matkaansa marssiaskelein. Hän potki jokaista löytämäänsä pikkukiveä tennarikorkokenkiensä kärjellä ja tunki samalla mielenosoituksellisesti käsiään takin taskuun. Vittu!

Aikansa kuljettuaan kerrostalo alue avautui isomman kauppakeskuksen tieltä. Prismakyltin vihreä valo lankesi kostealle kadulle. Stina vilkaisi puhelimensa kelloa lähestyessään kauppaa ja kiitti onneaan, että se oli jo yli kaksitoista. Sunnuntaiaamuisin kaikkein ärsyttävintä oli muutenkin huvenneen lompakon kanssa suunnata johonkin R-kioskille ostamaan saatanan kallista tupakkaa.

Kaupan ovet avautuivat satunnaisille asiakkaille, jotka poistuivat tai astuivat sisälle kauppaan hoitamaan asioita. Kulunut vertaus, mutta meno oli kuin muurahaispesässä: ahkerat työläiset hoitivat osansa viemällä tavarat niille kuuluville paikoille, kuningatar johti koko pytinkiä kaikkien katseilta suojassa. Stina seuraili jonkun aikaa sunnuntaivirtaa kaupan ovilla. Se oli lohduttavaa ja jollain tapaa rentouttavaa. Tupakanhimokin unohtui hetkeksi, kun antoi ajatusten vaipua ihan muihin maailmoihin.

Harmi vain, että sieltäkin on joskus havahduttava. Stina pudisti päätään ja suuntasi itsekin sunnuntaikulkijoiden joukossa ovista sisään. Hän kulki ensimmäisen käytössä olevan kassan läpi kaupanpuolelle, koska ei jaksanut kiertää porteille asti. Eikä hänellä tästä kohtaa sitä paitsi ollut pitkä matka sinne, minne hän halusi mennä. Hyllyrivit vilisivät silmissä, kun Stina kulki tutussa kaupassa nopeasti ja empimättä suoraan kylmäkaapeille. Kylmäkaappien hyllyillä oli erilaisia limppareita ja energiajuomia. Sieltä nainen valikoi itselleen vihreän Edin sekä Jaffa –pullon.

Sellaista se oli aina ollut, metsästysreissu päättyi yleensä aina kauppareissuun. Ja silloin ostettiin energiajuomaa sekä limpparia, aina samat maut. Tapojensa orja, sellainen nainen oli. Stina tuhahti itsekseen ja siirtyi kohti kassoja. Kassalla hän laski juomansa ja odotteli vuoroaan. Odotellessaan hän nappasi hyllystä itselleen uuden, vaaleanpunaisen Coltin. Hänen vuoronsa koittaessa Stina tervehti ja kääntyi tupakka-automaatin puoleen.
”Viitsitkö sanoa Bonus Redin numeron?” hän kysyi myyjältä ja soi viimein katseen siihen suuntaan. Se oli virhe numero yksi.
”Juu”, punapää sanoi hymyillen, siirtyi tarkastamaan listaa piiloutuen hetkellisesti Stinan katseelta. ”Kolmekymmentä seitsemän.”
”Joo, kiitti”, Stina kääntyi ja tarkisti varmaan kahdesti, että varmasti aikoi painaa oikeaa numeroa. Kone raksutti ja sylki askin liukuhihnalle. Myyjä nappasi sen ja kone piippasi. Stina meinasi jo käydä maksamaan, mutta päätyikin painamaan nappia uudestaan, koska hänestä tuntui, ettei yksi toppa riittäisi yhtään mihinkään tänään.

Stina yritti pitää katseensa maassa.
”Saisinko vielä nähdä henkilöllisyyspaperit?” myyjä uteli ja Stinan hengitys vaikeutui. Hän sätti itseään, ei tällaista vain voinut tapahtua yhtään kenellekään. Stina kaivoi lompakostaan kuvallisen henkilökorttinsa ja naputti kengänkärjellä maata. No, katso ne jo, mieli huusi. Stina halusi pois tästä helvetin tilanteesta. Miksi hän nyt yhtäkkiä törmäsi tuohon naiseen joka paikassa?

”Juu, tuossa”, myyjä ojensi kortin takaisin ja leimasi toisenkin topan.
”Olet sitten myyjä?” Stina kohotti katseensa eikä voinut kuin purra kieltään. Mistä helvetistä tuo nyt tuli? Hänen piti jo lähteä. Myyjä hämmentyi ja aukoi suutaan, tilanne oli uusi hänelle. Sitä paitsi, kassan toisella puolella oleva ei edes tainnut tunnistaa Stinaa yhtä hyvin kuin tämä toisen.
”Öh…”porkkanan katse oli hyvin epäröivä. ”Joo, aloitin viikko sitten.”
”Joo, paljon?” Stina yritti liueta tilanteesta, hän oli jo möhlinyt tarpeeksi. Tunteilleen ei saanut antaa valtaa, sitä hän toistelikin mielessään ihan koko ajan.
”Viisitoista euroa ja yhdeksänkymmentä senttiä”, myyjä hymyili asiakkaille suunnattua hymyään, hän oli päässyt takaisin omaan myyjän elementtiinsä. Stinan oli vaikea hymyillä takaisin, koska hän muisti miltä tuon myyjän hymy oli näyttänyt ollessaan aito. Puoli vahingossa Stinan katse lipui myyjän kasvoista tämän rintakehän tienoilla, rinnoille tarkemmin. Se oli virhe numero kaksi. Stina luki yhden sanan kera kirjaimen. Se oli virhe todellakin.

Auroora M… Auroora…

Stina maksoi niin nopeasti kuin kykeni, kirosi maksupäätteen helvettiin sen hitauden vuoksi, otti ostoksensa ja suuntasi ulos. Helvetin vitun saatana.

Asiat olivat juuri mutkistuneet entisestään. Stina piti tarkoituksella säätönsä nimettöminä. Heillä oli vain kasvot, joista Stina osasi olla koskematta toista kertaa. Auroora oli kuitenkin tapaus, johon hän oli ensinnäkin koskenut kahdesti ja nyt… Se oli muuten punapää eikä Auroora. Ei helvetti, nyt pää kiinni, Stina tiuskaisi itselleen ja pisti heti ulos päästyään tupakaksi. Hän laittoi huulilleen lähes tyhjästä topastaan sen ehjemmän tupakan, sytytti ja veti savut niin raivokkaasti keuhkoihin, että kävi yskimään.

Auroora… Se saatanan lepakko oli Auroora.

Stina asetti tupakan maltillisemmin huulilleen. Ja se saatanan lepakko taisi olla syypää hänen viimeaikaiseen typerään oloonsa. Joten, Stinan kasvoille nousi virne, hänen pitäisi kostaa se.

Ei kannattanut pelleillä hänen kanssaan, Stina nauroi ajatuksilleen. Ei edes tietämättään.

Aurooran eka työpäivä

”Auroora Myllyoja”, punahiuksinen nainen sanoi nimensä Prisman vihreissä vaatteissa viihtyvälle esimiehelleen. Naisen nimikyltissä luki Sofia ja Auroora huomasi pohtivansa toisen ikää. Hänestä esimies näytti vanhahkolta, ei yhtään sellaiselta, jonka nimi olisi joku Sofia.
”Oletko saanut työvuorolistan?” esimies kysyi ojentaessaan jo aiemmin kerrotun koon mukaiset vaatteet Aurooralle.
”Joo, olen”, Auroora nyökkäsi kiitokseksi ottaessaan vaatteet vastaan.
”Hyvä, Fanni opastaa sinulle kassan käytön. Vaihda työvaatteet yllesi ja mene infopisteelle, muista sanoa olevasi uusi. Täällä on niin monta työntekijää, etteivät kaikki tunne toisiaan. Siksi saatat jäädä ilman neuvoja, jos et itse kysy. Pidä myös tauoistasi huolta!” Sofia nyökkäsi niin, että lyhyet hiukset pöllähtivät. Aurooran oli vaikea hillitä virnettä, mutta sinnikkäästi hän piti kasvonsa peruslukemilla.
”Lykkyä tykö”, Sofia toivotti vielä ennen kuin poistui jatkamaan omia töitään. Apua, huokaisi Auroora mielessään samalla, kun alkoi vaihtamaan työvaatteita ylleen. Hänen ensimmäinen työpäivänsä, virallinen sellainen. Lukiosta suoraan kassalle, huvittavaa. Mutta Auroora oli ottanut sen työn, mitä hänelle oli tarjottu, vastaan. Parempi töitä kuin toimettomana kotona.

Auroora asui ylimmän kerroksen pienessä yksiössä keskellä kaupunkia. Kerrostalo oli rakennettu vain pari vuotta sitten ja siellä kaikki oli jotenkin todella uudenaikaista. Se ei ihan ollut Aurooran tyylistä, mutta hän oli suostunut ottamaan vastaan vanhempiensa ostaman asunnon. Eipähän asuminen siksi kai kovin kallista ollut. Aurooran kasvoille levisi kevyt hymy hänen muistellessaan erään ystävänsä asuntoa.

Se ei todellakaan ollut ollut kedon kaunein kukkanen, muovimattolattia, pari penkkiä ja kaappeja.

Luku 1

”Mulkku”, Stina nauroi ja töytäisi vierellään istuvaa, kevyen tumman partakarvoituksen omaavaa miehenalkua hartiaan. Musiikki keinutti lanteita ja sai tanssijalan vipattamaan. He olivat kuitenkin asettuneet kerrostaloasunnon kahden hengen sängylle istumaan ja juomaan olutta. Stinasta olut ei ollut hyvää, mutta se hän joi sitä kuitenkin mieluummin kuin kaapista toisena vaihtoehtona löytyvää viinaa. Pave, oikealta nimeltään Pauli, oli yksi Stinan luotetuimmista sekä pitkäaikaisemmista ystävistään. Tuon jätkän kanssa Stina oli käynyt ensimmäistä kertaa homobaarissa silloin, kun he olivat olleet kahdeksantoista ja Pave taisi olla myös ensimmäinen, jolle hän uskoutui oikeasti naisasioistaan. Se oli ollut Riikan aikaan, Stinan raivostuttavan exän. Mutta siitä oli jo neljä vuotta, Riikka oli menneen talven lumia.

”Älä nyt, itse aloitit”, Pave väräytti kulmiaan merkitsevästi ja sai Stinan kikattamaan.
”Kuule, sinun naishuolesi eivät ole mitään omiini verrattuna!”
”Totta, sinullakin niitä naishuolia ei yleensä ole ollut”, Pave kohautti hartioitaan ja katseli kattoa.
”Nyt mulkku!” Stina nauroi.
”Mieti nyt, meidän pikku Stigillä on naishuolia!” nuorukainen kävi kiusaamaan ja kutittamaan Stinaa kyljiltä. Stina haukkoi happea ennen kuin lähti vastahyökkäykseen. Hän oli herkkä kutiamaan ja happea pidättämällä hän saattoi edes hetken tasoittaa tilannetta. Pave ei jäänyt alimmaiseksi heidän nujakassaan, vaan lukitsi helposti Stinan alleen. Lopulta Stina saikin haukkoa happea naurunsa keskeltä.

”Luovutatko?”
”Eheneheen”, Stina parkui naurun siivittämänä ja Paven kasvot olivat myös yhtä hymyä. Pave oli lihaksikas, n. 90kg painava. Tällä oli pörröiset tummat hiukset, pituutta lähes kaksi metriä. Ei Stinalla ollut mitään mahdollisuuksia häntä vastaan.
”Nyt?”
”Ok ok ok!” Stina nauroi edelleen, kun Pave viimein siirtyi sängyltä sivummalle.

”Ihan oikeasti, en ole kuullut naishuolia sinun suustasi aikoihin”, Pave sanoi vakavammalla äänellä. Stina nousi nojaamaan seinää vasten ja siirsi katseensa vastapäiselle seinälle. Siellä oli paljon Paven lempibändien julisteita, kuten Hollywood undeadin, Rammstainin, joku punk bändi jota Stina ei tuntenut.
”Niin”, nainen lopulta huokaisi ja risti jalkansa.
”Ja sinä ajattelit kostaa jotain, mikä osoittaa sinullakin olevan tunteita?” Pave kohotti merkitsevästi kulmiaan ja Stina huokaisi syvään.
”En minä sitä noin ajatellut”, hän totesi. ”Kuulostaa ilkeältä.”
”Sitähän se onkin”, tummahiuksinen hänen vieressään naurahti.
”No perkele”, Stina käänsi katseensa niin, ettei nähnyt ystäväänsä. Hän tiesi Paven olevan oikeassa. Asiat vain tuntuivat niin monimutkaisilta. Ei Aurooran pitäisi olla mikään ongelma. Pano muiden joukossa ja sillä selvä. Mutta ehei, jokin Stinan sisällä meni aina mullin mallin, kun hän muisti Aurooran kasvot, kädet, kehon tai vain sen näyn baarin ulkopuolella pari viikkoa sitten. Aurooran nimikyltinkin muistaminen riitti saamaan pasmat sekaisin.

”Kaikki olisi hyvin, jos olisin kerrankin jättänyt metsästämättä”, Stina tuhahti ja tarttui oluttölkkiinsä. Hän lipitti sen puolityhjästä tyhjäksi Paven katsellessa hiljaa vierestä.
”Oletko kuullut rakkaudesta ensisilmäyksellä?” Stina siirsi katseensa toisen tietäväisiin, vihertävän sinisiin silmiin. ”Tämä kuulostaa siltä.”
”Kuulehan rääväsuu, sellaista mahdollisuutta ei vain ole. Ei minulla.”

Ja silti Stina jäi pyörittelemään mahdollisuutta päässään. Auroora sitä, Auroora tätä. Sitähän se oli ollut siitä teepussista kadulla asti. Enemmänkin siitä, kun Stina oli sulkenut sen hienon asunnon oven ja meinannut saman tien koputtaa päästäkseen takaisin sisään. Itsepäisesti hän oli kuitenkin kävellyt portaat alas, ehkä jopa hieman mielenosoituksellisesti, ja suunnannut pois.

Entä jos hän olisi jäänyt silloin? Luoja, ties monetta kertaa hän ajatteli sitäkin asiaa. Paven seurassa Stina yleensä antoi itsensä ajatella, koska hänellä oli joku, jolle jakaa ajatuksensa suoraan. Yksin ollessa hän yleensä musertui yhtään negatiivisempien ajatusten alle, siksi hän sulki ne nopeasti pois mielestään. Heti vain, kun tajusi tekevänsä niin. Auroorankin hän olisi saanut pois mielestään, jos todella olisi halunnut. Stinasta alkoi kuitenkin pikku hiljaa tuntua, ettei hän halunnut. Enemmänkin hän halusi naisen mieleensä, ja ennen kaikkea, elämäänsä.

Mutta koska Stina oli Stina, hän ei koskaan myöntäisi sitä itselleen eikä varsinkaan Pavelle.

”No, ratkaistaan se myöhemmin. Katsotaanko me sitä Disneytä vai ei?” Pave katkaisi ajatukseni huomattuaan minun vaipuneen niihin. Käänsin jälleen katseeni häneen ja virnistin.
”Tietenkin, mistä aloitetaan?”
”Lumikista”, Pave nosti DVD-kotelon virnistellen esiin, liekkö piilottanut alun alkaen tyynynsä alle.

***

Auroora käveli kävelykatua pitkin rauhallisin askelin. Yllään hänellä oli tiukat pillifarkut, joiden sävy lähenteli harmaiden pilvien peittämän taivaan sävyä, pitkä villapaita sekä toppatakki. Toki, porkkanapäinen oli varustautunut myös mustalla villapipolla sekä lapasilla. Lokakuu ei tuntunut osaavan päättää, halusiko se aiheuttaa kylmyyskuoleman viattomille kulkijoille vai läkähdyttää ylipukeutuneet osapuolet. Auroora oli auttamatta ylipukeutunut päivän n. kuuden asteen lämpötilaan. Se huvitti naista jostain syystä suuresti. Hän oli aina ollut hieman ylipukeutuja, mutta tämä oli jo hieman liikaa.

Ostoskeskuksen kohdalla Auroora kääntyi oikealle sisälle johtavien portaiden suuntaan. Naisella oli sovittu tapaaminen hyvän ystävänsä Maijun kanssa. Sisälle ja sovittuun tapaamispaikkaan, aulan suihkulähteelle, päästyään Auroora jo huomasikin ystävänsä. Tämä oli kyninyt jälleen hieman lisää hiuksiaan, nyt ne ylsivät osittain juuri ja juuri yli korvien. Hiusten väri oli musta. Maiju oli pukenut ylleen niittisen nahkatakkinsa, pitkävartisimmat maiharinsa sekä jonkun ikikuluneen bändipaidan. Auroora kapsahti toisen kaulaan heti, kun oli päässyt tarpeeksi lähelle.
”Moi!” hän hihkui. ”Luulin, että olisit myöhässä”, Auroora kiusoitteli.
”En minä nyt aina ole myöhässä”, Maiju nauroi, vaikka juuri sitä tämä aina oli. Myöhässä. Maiju oli niitä persoonia, joilla kesti kotoa lähteminen luvattoman kauan. Ja vaikka toinen olisikin ollut ajoissa lähdössä, vei maihareiden nauhojen sitominen aina ainakin sen kymmenen minuuttia. Monetkohan kerrat Auroora oli läkähtynyt ystävänsä eteiseen odottaessaan tämän sitovan kenkänsä. Nykyisin nainen oli kyllä oppinut pukemaan ulkovaatteensa vasta, kun Maijulla oli kengät jalassa. Usein nimittäin kävi niin, ettei Maiju ollut vielä senkään jälkeen valmis lähtemään, vaan etsittiin kissojen ja koirien kanssa lompakko, lapaset, puhelin sekä solmussa repun pohjalle joutuneet kuulokkeet. Sellainen Maiju oli, hieman hajamielinen. Luonteellisesti toinen oli Aurooran tavoin aina iloinen, mutta Auroorasta poiketen tämä jaksoi keskittyä asioihin suurella antaumuksella.

Kun Maiju innostui jostain, hän keskittyi siihen 101%:sti, kunnes kyllästyi. Hyvä esimerkki oli skeittaus: kaksi vuotta Maiju jaksoi panostaa harrastukseen, mursi kerran kylkiluunsakin yritettyään liian vaikeaa temppua omaan taitotasoonsa nähden. Skeittaus oli kuitenkin vaipunut jo täysin unholaan, nykyisin Maiju oli innostunut pienoismallien kokoamisesta. Yksi kestoinnostus toisella kuitenkin oli, valokuvaus. Ja voi kuinka Auroora rakastikaan toisen tapaa valokuvata. Iso osa valokuvista oli hieman synkkäsävyisiä, mutta muun muassa ihmiskuvat olivat Aurooran lempikuvia. Maiju yleensä teetätti parhaimpia otoksiaan ja teippaili niitä asuntonsa seinille.

”Oliko sinulla jotain erityistä?” Auroora kysyi samalla, kun katseli ympärilleen. Kello lähenteli vasta kahtatoista, mutta vanhempi ikäpolvi oli selkeästi lähtenyt ostoksille. Nuoremmat tulisivat varmaan parin tunnin päästä, kun koulut loppuisivat. Maanantai hulina oli jotenkin outoa.
”Se rei’itys aika on yhdeltä. Voitaisiin sitä ennen käydä nappaamassa jostain aamupalaa?” Maijukin katseli ympärilleen, mutta Aurooran sijaan tämä mietti mistä saisi maailman parhainta kahvia.
”Jätitkö aamupalan väliin, jotta ehtisit ajoissa?” Auroora nauroi. He lähtivät kävelemään hyvää kahvilaa hakien.
”Joo, ehdottomasti. No ei, heräsin hieman myöhässä ja tunnetusti en heti herättyäni saa mitään alas. Sitä paitsi, tämä on hyvä tekosyy syödä ulkona”, Maiju nauroi.
”Totta”, Aurooran oli pakko myöntää.

He päätyivät valitsemaan ’Coffee Ville’ nimisen pikkukahvilan, koska sitä ylläpiti yksityisyrittäjä ja kaikkihan sen tiesi, ettei Villen kahvia voittanut yksinkertaisesti mikään. Mies oli kahvipapujen kuningas! Hän jauhoi jokaisen kahvierän porot itse, keskusteli aina mukavia asiakkaidensa kanssa ja lämmitti heidän sydämiään jo sillä. Kahvi oli kuin kirsikka kakun päälle. Leivokset ja pullat olivat myös yrityksen itsensä leipomia, mutta leipomispuolen hoiti Villen vaimo, Amalia. Amalia oli mestari keittiössä.

Auroora otti ekstra ison kupin kahvia sekä kanelipullan, Maiju nappasi itselleen peruskokoisen kupin kahvia sekä kolmioleivän. Maksettuaan ostoksensa he istuutuivat korkeille jakkaroille syömään sekä hörppimään kahvejaan.

Auroora oli todella pahasti koukussa kahviin ja hänellä oli paha tapa juoda sitä ihan liikaa. Osittain siksi hän taisikin aina olla niin ylipirteä, hupsista.

”Uskallatko nyt varmasti ottaa sen?” Auroora kysyi varmaan seitsemännen kerran. Maiju oli ottamassa napalävistystä, jota tämä oli harkinnut varmaan jo vuoden verran. Auroora oli lupautunut, vaikka omasikin todella pahan piikkikammon, lähteä toisen tueksi. Ei nainen itse olisi missään nimessä ottanut lävistystä tai edes mennyt lähellekään erilaisia lävistyksiin erikoistuneita liikkeitä, ellei Maiju olisi ollut kyseessä. Maiju ja Auroora olivat olleet ystäviä ihan ala-aste iästä asti ystäviä. Maijulla oli lähes aina ollut tyylikriisi, mutta nyt, yli kaksikymppisenä, toinen vihdoin alkoi löytämään sitä omaa pukeutumistapaansa. Auroora oli niin monet kerrat nähnyt ystävänsä vaate ja tyyli kriisit, että oli valmis tukemaan toista nyt, kun kriisissä oli kyse enää pikku sipistelyistä.

”Tietenkin. Uskallathan sinäkin tulla mukaan”, Maiju nauroi. ”Vai?”
”Joo, jos riittää, että puristan kättä ja panikoin yksin mielessäni”, Auroora virnuili.
”Tietenkin riittää!”

He saivat kahvinsa juotua juuri ajoissa, kello alkoi lähennellä yhtä. Heille jäi vartti aikaa siirtyä kolmanteen kerrokseen ostoskeskuksessa, missä tuo lävistysliike sijaitsi. Auroorasta tuntui kuin hän jännittäisi enemmän kuin Maijua. Niin asia taisi tosiasiassa ollakin, Maijua hermostutti vain lävistäjä, ei itse lävistyksen ottaminen. Porkkanapää hermoili kuitenkin jo pelkkää ajatusta neulasta. Siksi hänellä ei ollut korvareikiäkään, hän ei vain pystynyt ottamaan niitä.

Maiju ilmoittautui lävistysliikkeen tiskille ja tämä ohjattiin istumaan mustalle nahkapenkille. Auroora piti katseensa visusti lattiatasossa, hän ei halunnut erehtyä näkemään neulaa, jolla Maijua pistettäisiin. Lävistäjä oli nuorehko mies, jolla oli yllään harmaa toppi sekä siniset farkut. Käsivarsissa miehellä oli monenkirjavia tatuointeja, joista parhaiten Aurooran mieleen jäi tuijottava violetti-keltainen lohikäärme. Se oli aika veikeä otus, pelkistetty ja pieni, mutta ylväs. Jos Auroora olisi tiennyt, hän olisi tunnistanut sen Spyroksi, yhdeksi veljensä suurkuluttamaksi playstation pelin hahmoksi.

Auroora lopetti tarkastelun heti, kun tajusi lävistäjän aloittavan valmisteluja. Nainen siirsi katseensa takaisin lattiaan ja piti sen siinä visusti.
”Haluatko sen siis alapuolelle?” lävistäjä varmisti ja puristi sormiensa väliin ihoa kohdasta, johon Maijun napalävistys mahdollisesti tulisi.
”Joo, siihen”, Maiju myötäili ojentaen kätensä ystävälleen. Auroora antoi kätensä rutistettavaksi, mutta pysyi itse niin selin ystäväänsä nähden kuin vain kykeni. Hän taisi jopa muistuttaa hieman korkkiruuvia sillä hetkellä. Lävistäjä desinfioi alueen ja suoritti lävistyksen teon melko nopeasti huomioon ottaen, että hän työnsi neulan jonkun ihon lävitse ja asetteli vielä korun ja hoiti jälkipuhdistukset. Auroora yritti pitää ajatuksensa muualla. Hän tunsi vain kiristyvän otteen kädessään, kun itse lävistäminen tapahtui.

”Ei se nyt niin paha ollutkaan”, Maiju sanoi lopulta.
”Ei se yleensä olekaan”, lävistäjä myötäili ja veti kumihanskoja pois käsistään. Auroora uskalsi jälleen hengittää.
”Uskaltaako katsoa?”
”Joo”, Maiju naurahti. ”Ystävälläni tässä on maailmanluokan piikkikammo.”
”Hei!” Auroora muka suuttui. Kääntyessään katsomaan, hänen oli pakko myöntää napakorun sopivan Maijun hennolle navalle. Napa punoitti hieman ja koru oli todella suuri, kai se oli jokin alkukoru, Auroora päätteli asioista tietämättömänä.
”Mitäs sinulle sitten laitettaisiin?” lävistäjä virnuili. ”Saisiko olla kielikoru tai kulmakoru tai…”
”Hys!” Auroora parahti jo mielikuviaankin. ”Ei minulle tarvitse mitään.”
”Älä nyt! Ota rustokoru, se sopisi hiuksiisi. Tai nenä koru, se olisi ihan sinulle luotu”, Maiju innostui. Auroora pudisteli vain päätään.
”Sori, ei pysty! Enkä kyllä haluaisikaan”, hän toppuutteli ystäväänsä. Maiju nyrpisti nenäänsä pettyneenä, mutta ymmärsi kyllä miksei Auroora kaivannut neuloja elämäänsä.

”Selvä, eli yksi napakorun laitto. Saisiko olla muuta?” lävistäjä siirtyi kassan taakse leveästi hymyillen. Maiju katseli ympärilleen pohtivana, mutta päätyi lopulta pudistamaan päätään. Mies naputteli vielä kerran kassaa, ilmoitti hinnan ja otti vastaan Maijun ojentamat setelit.
”Tässä on ohje lävistyksen hoitoon, ei mielellään saunomista hetkeen, puhdistus kahdesti päivässä. Sitä ei myöskään kannata näpertää ja löysiä vaatteita näin alkuun. Tosin, sinulla ei taida sitä ongelmaa olla”, lävistäjä viittasi ilmeisesti Maijun tyyliin, jossa perus löysät teepaidat olivat tavallisia.
”Hah, kiitos”, Maiju vastaanotti vaihtorahat sekä hoito-ohjelappusen.
”Hyvää päivänjatkoa”, mies toivotti heidän poistuessaan.

”Olisit nyt ottanut jonkun korun!” Maiju aloitti välittömästi härnäämään.
”Pyh!” Auroora heilautti kättään. ”Ei sellaiset ole minun juttuni.”
”Ottaisitko, jos niitä ei tehtäisi neuloilla?”

Auroora kohautti hartiaansa.
”Ehkä”, hän myönsi. ”En vain tiedä mitä haluaisin. En minä kaipaa naamaani ja tai kehooni lisää reikiä.”
”No, tapansa kullakin”, Maiju hymähti.

***

Sellaista

Pave pistää kapuloita rattaisiin

Pave hieroi partaansa mietteliäänä. Tämä oli niitä hetkiä, jolloin hän ei ollut todellakaan varma lopputuloksesta. Hänen teki mieli oikeastaan perua aikeensa suoralta kädeltä, mutta jonkunhan se oli tehtävä asioita ystävän hyväksi. Sitä paitsi, Pavesta oli ihanaa kuunnella pitkästä aikaa hyvänlaisia huolia Stinalta. Stina oli ollut viimeiset vuodet niin alamaissa eikä ihan niin oma itsensä kuin joskus. Toki Pave ymmärsi, hän oli nähnyt sivusta kuinka Stina oli ensin murtunut ja sen jälkeen koonnut itsensä. Pave sai nähdä ystävänsä muurin taakse, mutta heidän ollessa isommassa seurassa… Stina oli kuin muuri, hänen nauravaisuutensa ja energisyytensä vain haihtui. Tilalle nousi laskelmoiva, tekojaan harkitseva nainen, jota Pave ei ollut aina edes tunnistaa samaksi henkilöksi.

Siksi hän empi nyt. Hän oli menossa maaperälle, josta selviämiseen oli kaksi vaihtoehtoa: kaikki menisi täsmälleen suunnitelmien mukaan tai juuri niin päin helvettiä kuin kaikki vain pystyisi. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa Pave tuskin tapaisi Stinaa pitkiin pitkiin aikoihin.

Pave huokaisi ja nappasi makaronipussin korinsa jatkeeksi. Ehkä nyt oli aika siirtyä kassoille ja hakea katseellaan oranssihiuksista naista. Ei pitäisi olla kovin vaikeaa, mies tuumi. Kassajonoja ei juurikaan ollut, tai sitten kerrankin oli tarpeeksi monta kassaa auki yhtä aikaa. Pave alkoi etsiä katseellaan oikeaa henkilöä. Ruskeahiuksisia myyjiä oli paljon, mutta heidän joukossaan oli myös muutama vaaleaverikkö sekä vihdoin ja viimein yksi punapäinenkin. Pave lähti kulkemaan kohti tuota kassaa, mutta epäröinti voimistui. Hän hidasti ja päästi edelleen vanhemman miehen.

”Syteen tai saveen”, Pave mutisi huultensa lomasta ja asettui sitten jonon perälle. Hän huokaisi syvään ja tarkasti taskussaan olevan paperilappusen olemassa olon. Lappuseen oli kirjoitettu lyhyt viesti sekä puhelinnumero. Viesti kuului näin: Soita tähän, hän ei saa mielenrauhaa.

Pave ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista. Hän ajatteli vain sujauttavansa lappusen myyjälle, jonka nimilapussa lukee Auroora M. ja suunnata ostoksineen kauas pois ennen kysymyksiä. Jonon liikkuessa Pave tajusi, että hänen tulisi maksaa ostoksensa kortilla, mikä veisi aikaa. Hätäännys sai miehen kämmenet hikoamaan. Hän nosti ostoksensa korista hihnalle ja nielaisi. Kohta hän tekisi sen, totta helvetissä tekisi.

Paven kaikkien suunnitelmien ja ajatusten hirvitykseksi Aurooran kassalle ilmestyi omaa kassaansa kantava nuori mies. Hän hymyili ja vaihtoi pari sanaa Aurooran kanssa, Pave ei kuullut sanoja. Hän vain tajusi sen, että Auroora vaihtaisi vuoroa tuon pojan kanssa.

Pave toimi intuitiivisesti: ”Hei voitko odottaa hetken?” hän kysyi Aurooraa katsoen ja nainen siirsi tummansiniset silmänsä parrakkaaseen. Whouu… Pave tajusi ajattelevansa. Stina ei todellakaan ollut valehdellut toisen silmien pistävästä tarkkaavaisuudesta ja tunteesta, että hänen kaikki salaisuutensa olivat kuin avoimena kirjana toiselle.
”Öh…?” Auroora vilkaisi toista myyjää, joka taas vuorostaan siirsi katseensa Paveen. Katse oli arvioiva ja hämmentynyt myös. Tämä kuitenkin kyyristyi sanomaan jotain Aurooralle.
”Joo kai”, Auroora sitten sanoi. Hän palveli sen hetkisen asiakkaansa loppuun ja vaihtoi sitten vuoroaan miehen kanssa. Nimikyltissä luki Roope S. ja tämä palveli hieman hämmentyneellä, mutta kassavirkailijan virallisella pirteällä otteella Pavea.

Pave maksoi ja sulloi viimeisetkin ostoksensa pusseihin ja suuntasi sitten seinän viereen odottamaan jääneen Aurooran luokse.
”Anteeksi, tämän ei nyt todellakaan pitänyt mennä näin”, mies takelteli.
”Okei… Mitä asiaa sinulla oli?” Auroora kysyi hieman varuillaan, ymmärrettäväähän tuo oli, kun mietti tilanteen hämmentävyyttä.
”Minulla on eräs ystävä, joka…” Pave kaiveli taskujaan. ”Haluaisi tavallaan, että soitat tai laitat viestiä tai jotain.”
”Joku ihastunut kolli ei kiinnosta”, Auroora aloitti ja oli torjumassa lappusen.
”Tummat pitkät hiukset omaava likka sitten?” Pave kohotti hieman kulmiaan ja Aurooran kädet jäivät leijumaan ilmaan.

Auroora tuijotti hyvin hämmentyneenä Pavea, joka taas ei tiennyt miten arvioida sen hetkisen tilanteen sujumista. Auroora mittaili asioita päässään, harvemmin sitä tällaista sattuman oikkua kävi. Sitä paitsi, ei sitä koskaan tiennyt mitä vastaan tuli. Aurooran mielessä välähti kuvajainen Riikasta, joka varmasti kieltäisi häntä tarttumasta lappuun. Se sai Aurooran lopulta ottamaan lappusen käsiinsä.
”En lupaa mitään”, hän totesi.
”Kiitos”, Paven kasvoille levisi valloittava hymy, eikä Auroora voinut olla vastaamatta siihen.
”Tämä tilanne on hieman absurdi, tiedätkö?” nainen naurahti.
”Mitäs vaihdoit vuoroa, minun piti vain tunkea tuo sinulle ja häipyä paikalta”, Pave naurahti myös, tilanne oli nyt paljon helpompi.
”No, päivän hyvä työ tehty”, Auroora vinkkasi silmää. Kun asian laita oli selvinnyt, tämä oli selkeästi rentoutunut. Auroora oli ilmeisesti helposti tutustuvaa sorttia, tai ainakin uskaltautui helposti juttelemaan enemmänkin.
”Jep”, Pave myönsi. ”Josko minä tästä lähden viemään maidot jääkaappiin.”
”Joo”, Auroora nyökkäsi. ”Minä lähden kotiin.”

He nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi ja alkoivat suunnata eri suuntiin. Pave kohti kaupan ulko-ovia ja Auroora kohti työntekijöiden tiloja. Parin askeleen jälkeen Auroora vielä kääntyi.
”Kiitos”, hän huikkasi ja sulloi numeron taskuunsa.

Pave oli tyytyväinen. Hän oli onnistunut tehtävässään, jonka oli itselleen kehittänyt. Nyt vain piti pitää sormia ristissä ja toivoa parasta Stinan suhteen. Toivottavasti Auroora ottaisi yhteyttä. Ja toivottavasti Stina todella oli tosissaan kaikesta, mitä oli Auroorasta kertonut. Auroora vaikutti hienolle naiselle, jolla oli jalat maassa. Toisin kuin Riikalla, joka oli aina etonut käytöksellään Pavea. Pave oli monet kerrat meinannut sanoa Stinalle epäilevänsä Riikan tarkoitusperiä, muttei ollut kehdannut pilata toisen onnea tai heidän ystävyyttään.

Viesti saavuttaa odottajansa

Stina istui tuttuun tapaansa Paven sängyllä. Se oli heidän joku yhteinen tapansa, joka oli vain pinttynyt vuosien varrella. Siinä samaisella sängyllä oli tullut katsottua montaa eri Disney leffaa ja muutama nyyhkytarina. Pave oli auttamaton nyyhkyfani, heti Disney leffojen jälkeen. Stina taas rakasti katsoa samat leffat aina kerta toisensa jälkeen juuri Paven kanssa. Pave löysi aina jotain uutta niistä ja yhdessä he analysoivat asioiden syvimpiä merkityksiä. Leffat myös aiheuttivat yleensä kaikkein parhaimmat avautumishetket, kun tunteet tulivat muutenkin pintaan. Pave oli auttamaton romantikko, Stinakin oli omalla tavallaan. Hän vain harvemmin näytti sitä kellekään. Eipä Stinalla kyllä ollutkaan ketään kelle sitä puolta itsestään näyttää.

Stina nuokkui hieman, kello lähenteli jo kahtatoista yöllä. Päivä oli ollut pitkä, vaikkei Stina ollutkaan tehnyt mitään. He eivät edes lähteneet baariin, vaikka se oli ollut alun perin illan suunnitelma. He vain joivat. Tällä kertaa Stina oli tuonut omat juomat, ei tarvinnut olutta lipittää. Hänellä oli muutama kuiva omena- sekä päärynäsiideri, laatikkoon pakattua kuivaa päärynäviiniä.

Stina meinasi juuri nukahtaa kokonaan, kun hänen puhelimensa alkoi väristä pöydällä. Kaksi lyhyttä ja pitkä, kyseessä oli siis viesti. Stina oli ”nauhoittanut” oman värinän viesteille. Soittoäänenä hän piti Sallan ja Miron matka maailman ympäri esittämää kappaletta Apua apua!. Stina rakasti sitä kappaletta. Sillä oli niin paljon tunnearvoa ja sanat vain kolahtivat.

Stina kurtisti kulmiaan hieman tokkurassa ottaessaan puhelimen. Ei häneen kukaan ottanut yhteyttä Paven lisäksi näin myöhään. Useimmat ystävistä tiesivät, ettei Stinaa saanut baari-iltoina kovinkaan helposti kiinni. Johtui varmaan parin vuoden metsästysvietistä, Stina hymähti.

Tuntematon numero välkkyi viestin yläpuolella ja viestin alku, joka näytössä näkyi, oli kummallinen.

”Kuka vittu…” Stina veti sormensa näytön yli, teki kuviokoodinsa ja avasi viestin.

Sori näin myöhään. En oikein tiedä miten tällainen viesti tulisi laittaa. En edes meinannut, mutta jäi vaivaamaan. Eli moi, minun käskettiin ottaa sinuun yhteyttä. T. Auroora

”Pave..” Stina siirsi katseensa mieheen, joka vetäisi tyynyn suojakseen.
”Se oli vahinko, vannon vaikka!” mies ulvahti ja sai ensimmäisen mottaisun kylkeensä. Stina hyökkäsi kimppuun. Hänen oli pakko purkaa viestin aiheuttama hämmennys, tärinä ja innostus johonkin.
”Sinä. Senkin. Sika.” Stina mäjäytteli. ”Ei noin saa tehdä, helvetti!”

Pave vain nauroi. Hän tunnisti kyllä Stinan äänestä, ettei tämä ollut vihainen. Rauhoittuessaan Stinan valtasi epätoivo.
”Mitä minä teen!” hän sopersi katsoen Pavea. Pave vilkaisi puhelinta.
”Vastaa”, hän kohautti harteitaan.
”Ei ole noin yksinkertaista”, Stina valitti. Hän kävi jo päässään erilaisia vastausvaihtoehtoja päässään. Hetken jopa harkitsi, ettei vastaisi mitään. Mutta Pave olisi pakottanut hänet vastaamaan kuitenkin, joten hän päätti tehdä sen oma-alotteisesti.
”Onpas, voin vaikka näyttää”, Pave ojensi kättään. Stina vetäisi puhelimen visusti omaan talteen.
”Haluan itse”, hän kivahti.
”Tietenkin”, Pave nauroi. ”Saat viisi minuuttia aikaa.”
”Hei! Epäreilua”, Stina protestoi.
”Tuota noin, kukahan tämänkin jutun järjesti”, Pave muistutti virnuillen ja Stinan oli pakko myöntää, että tavallaan toisella oli oikeus komentaa häntä tässä jutussa.
”Ok”, hän tyytyi sanomaan. Hän luki tekstiviestin uudestaan ja empi näppäinten yllä. Hän ei ollut varma vieläkään mitä kirjottaisi.

Lopulta, kun Pave alkoi naputtamaan kelloaan, Stina aloitti kirjoittamaan.

Moi! Ystävälläni oli ilmeisesti näppinsä pelissä, eikö? Mitä sinulle kuuluu? Stina

Stina veti syvään henkeä ja painoi lähetä nappia. Kun hän luki viestin kolmannen kerran, hän oli varma viestin lähettämisen olleen virhe.
”Ei noin voi vaan sanoa”, Stina parahti ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
”Hyvä vastaus se oli, ihan sinun näköinen”, Pave virnisti.
”Joo, idiootin näköinen”, Stina tuhahti ja painoi päänsä alas ahdistuneena. Puhelin värisi vastauksen merkiksi.

Stina empi ennen kuin uskaltautui avaamaan viestin.

Mitäs tässä, kotona istun. Oli iltavuoro ja nyt ei väsytä. Entäs sinne?

Äää, Stina vinkui ja tarrasi Paveen.
”Voi helvetin helvetti, mitä sinä teit, ei tämä näin vain voi mennä, lopeta, ei!” Stina valitti ja Pave halasi ystäväänsä.
”Kuulehan idiootti, nyt viestittelet tulevan tyttösi kanssa”, hän vinkkasi silmää irrottautuessaan. ”No, vastaa.”
”En minä”, Stina epäröi. Tulevan tytön, oma kulta… Se kuulosti niin vieraalta Stinan ajatuksissa. Hän oli jo niin tottunut sulkemaan jokaisen sellaisen mahdollisuuden pois, mutta nyt hän soi pitkästä aikaa ajatuksilleen mahdollisuuden.

Auroora vaikutti potentiaaliselle ehdokkaalle. He eivät olleet tutustuneet tai tunteneet vielä kauaa, he olivat vain päätyneet kerran sänkyyn Stinan metsästysvietin viemänä. Mutta jo silloin Stina oli meinannut jäädä. Se oli hyvin hämmentävää.

Sen samaisen syypään kanssa iltaa vietetään. Katsottiin leffoja ja olin jo nukahtamassa. Ei sen kummempaa.

Baari kohtaus:

Harvoin sitä tällaiseen tilanteeseen päätyy, Stina pyöräytti silmiään porkkanapäisen takana. Se, miten hän oli päätynyt suostumaan naisen ehdotukseen lähteä hänen kanssaan baariin, oli täysi mysteeri. Toisaalta, niin oli kaikki muukin mikä vain sattui liittymään Aurooraan. Stina ei tiennyt toisesta vieläkään kuin nimen. Silti tunteettomasta kivikasvosta tuntui, että juuri siksi hän oli suostunut. Tuo avoimelta kirjalta näyttävä nainen, joka puhui taukoamatta ja vapautuneesti, kätki taakseen ihan liikaa. Stina nyökkäsi tutulle portsarille heidän astuessa Happy free timen ovista sisään. Nainen asteli portaat Stinan jäljessä ylös ja yhdessä he ojensivat takkinsa narikkaan. Säät olivat jo kylmenneet, ehkä turhankin paljon Stinan omistamalle nahkatakille.

”Kutsuin muutamia ystäviä muuten, heidän pitäisi saapua parin tunnin sisään”, Auroora hymyili Stinalle. Stina peitti pettymyksensä nyökkäykseen. Niin, ei Auroora hänen kanssaan halunnut kahden olla. Ei naista voinut siitä moittia, Stinahan tässä oli paskamaiset tehnyt toiselle. Loppujen lopuksi oli todella outoa ylipäätään seistä samassa tilassa ja puheväleissä Aurooran kanssa. Jos joku olisi tehnyt Stinalle samalla lailla, hän olisi ripustanut mieluusti sen jonkun nänneistä pyykkinarulle. Kuvajainen sai virneen kohoamaan punatuille huulille.

Stina oli valinnut ylleen tavoistaan poiketen mekon. Se myötäili hänen ihoaan tuoden esiin hänen lantionsa ja korosti juuri sopivasti rintoja. Väriltään mekko oli syvänsininen, jossa oli valkeaa korostusväriä kyljissä. Ehkä se aiheutti illuusion lantiolle, joka miellytti Stinan omia silmiä. Jalkoihinsa Stina oli laittanut kaikkein kimaltelevimmat kiilakorkokenkänsä. Korkokengät olivat avokasmalliset, mutta Stina oli viritellyt niihin ihonvärisen nauhan keskelle, jotta ne pysyisivät fiksummin hänen jalassaan. Ei ollut helppoa olla isojalkainen.

”Voitko tarjota yhden?” Auroora aneli baarimikolta saaden Stinan havahtumaan ajatuksistaan. Tarjota? Stina kohotti katseensa ja tunnisti syvän siniset silmät. Nuo silmät olivat saaneet hänet pari kuukautta sitten muistamaan Aurooran paremmin kuin ennen ja lopulta melkein törmäämään tähän ulkona.
”Et ole tosissasi”, baarimikon ääni oli Aurooralle todella tuttavallinen. Ehkä he tunsivat jostain? Stina pohti. Hän oli jäänyt hieman seinäruusuksi Aurooran taakse, hän ei ollut tottunut sellaiseen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut puuttua aneluun, siitä seurasi usein vain porttikielto ja ulosheitto toviksi.
”Joo joo, tämän kerran. Kerrankin hei pyydän sitä, kun olen melkein yksin liikenteessä”, Aurooran ääni oli muuttunut koiranpentumaiseksi ja Stinan oli vaikea pidätellä hymyään. Aurooran ilme oli melkein yhtä hänen äänensä kanssa ja varmasti tuollaista ilmettä oli vaikea vastustaa.
”Tiedät, että se menee minun palkastani”, baarimikko murahti, Stina aisti toisen olevan suostumaisillaan. Saman ilmeisesti tiedosti Auroora, sillä tämä kallisti päätään vielä hieman lisää.
”Ei ole edes ruuhka-aika”, nainen sai silmilleen tukun omia hiuksiaan, Stinan teki mieli sanoa aaw.

”No hyvä on”, baarimikko huokaisi syvään. ”Kukas seurassasi on?” Tummasilmäinen kävi tekemään Aurooralle juomaa. Stina ei tunnistanut mistä juomasta oli kyse.
”Aivan, tässä on Stina, Stina tässä on veljeni Kari”, Auroora innostui selittämään. Stina jähmettyi.

Ajatusvirta teki suuren hullunmyllyn eikä hän saanut kunnolla otetta yhdestäkään niistä. Ei, ennen kuin päällimmäiseksi ajatukseksi nousi huuto: VELI!

”Veli?” Stina sanoi sen ääneenkin ja Auroora tyrskähti.
”Joo, veli, miten niin?”
”Ei mitenkään…” Stina yritti keksiä äkkiä jotain, millä saisi huomion käännettyä hämmennyksestään muualle. ”Teillä on tosi samanväriset silmät.”

Hienoa, miksi se nyt piti mennä ääneen sanomaan.

”Joo, sellaista ne muutkin sanoo”, Kari ojensi lasin Aurooralle. ”Mitäs sinulle laitan? Aukka nyt ei osaa luopua mielilitkustaan millään.”
”Laita margarita, voin kyllä sitten maksaa sen.”
”Pyh, kyllä veli kulta sinullekin tarjoaa”, Auroora virnisti, mutta sai Karilta vain mulkaisun. ”Tai sitten ei.”
”Maksat sitten ensi kerralla”, Kari nyökkäsi tarjoamisen merkiksi.
”Joo”, Stina työnsi lompakkonsa takaisin rintaliivien väliin, mistä oli jo ehättänyt sen kaivaa. Kari kävi murskaamaan jäätä.

”Mites, tuleeko Riikka?” Kari kysyi kaataessaan juomaa kolmiomaiseen juomalasiin.
”Sillä oli taas jotain kiireitä”, Auroora muuttui hieman vältteleväksi ja katse suuntautui nurkkapöytään. Kari kurtisti hieman kulmiaan.
”Okei, sillä niitä tuntuu olevan nykyisin koko ajan”, tämä totesi ja työnsi Stinan juoman pöydän toiselle puolelle. ”Tässä.” Hymy oli valloittava.

Riikka… Jokin nimessä jäi vaivaamaan Stinaa.

”Kiitos”, Stina kiitti ja tunsi itsensä pikku lapseksi.
”Mutta joo, muut on tulossa, Maiju ja Paula sekä Laku”, Auroora innostui jälleen ja Stinan oli vaikea ymmärtää toisen positiivisuutta. Äsken naisessa oli ollut selkeää alakuloa, sen verran voimakasta, että Stina oli tuntenut sen sisällään. Se oli hyvin hämmentävää. Aurooran jo pyyhkiessä murheensa, jäivät ne kalvamaan Stinaa.
”No niin, hyvä”, Kari hymyili tyytyväisenä siitä, että siskolla oli seuraa. ”Tuleeko sinun kavereita?”
”En tajunnut edes pyytää, kai ajattelin, että me vain käväistään yksillä”, Stina naurahti ja kokeili miten Kari reagoisi. Nainen halusi tehdä hyvän vaikutelman Kariin. Kari ei kuitenkaan ehättänyt avaamaan suutaan, kun hänen siskonsa jo vei puheenvuoron. Aurooran silmät olivat laajenneet ja kädet lennähtäneet suulle.
”Voi hyvä tavaton, anteeksi! En edes tajunnut kysyä sinulta tai siis, en tajunnut, että oletit tuollaista. Oikeasti, voin soittaa heille ja sanoa…”
”Joo joo, hys”, Stina painoi nauraen sormensa Aurooran suulle. ”Osaan minäkin puhelinta käyttää ja pyytää omia kavereita mukaan, mutta ehkä mennään sinun porukallasi tänään. Luulen, että Pave ei tykkäisi olla isossa ja tuntemattomassa naisporukassa. Varsinkaan, jos he kikattavat yhtään niin paljoin kuin sinä.”

Hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Kari hörähti, hörähti uudestaan ja hetken kuluttua hän ja nauroi jo täyttä päätä. Ei mennyt kuin hetki, kun Auroora yhtyi nauruun. Stina jäi sormi ilmassa katsomaan kaksikon nauramista. Hän ei ollut varma kuinka reagoida, jossain hänen sisällään tuntui kuitenkin pahalta. Stina oli ilmeisesti tehnyt jotain typerää ja nyt hänelle naurettiin.
”Tämähän on ihanan suorasukainen tapaus”, Kari vinkkasi silmää. ”Mutta asiakkaat odottavat, Kirsi ei varmaan tykkää, jos vietän koko vuoroni teidän seurassa. Nähdään!” Kari kurottautui pörröttämään Aurooran hiuksia ennen lähtöä. Auroora yritti näykkäistä kättä ennen kuin se ehätti pois.

”Mennäänkö istumaan? Ei tähän aikaan vielä viitsi tanssia”, Auroora ehdotti hymyillen ja pyyhkien silmänurkkien naurunkyyneleitä pois. Stina nyökkäsi, kai hän oli jo antanut äskeisen anteeksi.
”Paveen olisi kiva tutustua joskus. Millainen hän muuten on?” Auroora alkoi höpöttämään heti, kun he olivat vallanneet nurkkauksen pehmeät sohvat. Stina ei ollut tottunut sellaisiin kysymyksiin, ne olivat liian suoria. Stina kuitenkin risti jalkansa ja siemaisi virnistäen juomaansa.

”No, Pave on aika helvetin hyvän näköinen jätkä, jolla on aina naishuolia. Hän omistaa maailman ilkeimmän parran ja kaikki Disney-leffat”, Stina kertoi.
”Kaikkiko?” Auroora innostui. ”Ne leffat on ihan parhaita, itse olen ostanut vain ne joista pidän ihan hyper super paljon. Ei oikein ole ollut rahaa ostaa kaikkia.”

Stinan mielessä välähti kuvajainen Aurooran kämpästä ja sijainnista. Niin uuden karhea ja varmasti kallis kämppä. Senkö ylläpitämiseen toisella meni kaikki rahat? Samalla Stinan muistista välähti toinen kuvajainen, jossa Auroora palveli häntä Prisman kassalla. Ei kassatyöläisenä kyllä paljoa tienannut.

”Kaikki!” Stina vahvisti. ”Pavella riittää varmaan yhtä paljon energiaa kuin sinulla.”
”Hän kuulostaa todella hyvältä ystävältä”, Auroora hymyili tarkoittaen sanojaan.
”Sitä Pave onkin.”

Hetken aikaa he vain juttelivat ystävistään. Se oli vapauttavaa, sellaista mitä Stina ei ollut hetkeen tehnyt. Hänestä oli kummallista keskustella melko tuntemattoman ihmisen kanssa oikeasti, vapautuneesti. Stina oli tottunut siihen, että hän metsästi ja haki sanoillaan aina tietynlaista vaikutusta. Aurooran kanssa tässä istuessaan ja jutellessa ei Stinan tehnyt mieli vaihtaa aihetta tai yrittää heittää keskusteluun moninaisesti tulkittavia lauseita.

Se hetki ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti, sillä Aurooran ystävät päättivät myös saapua paikalle. Stina tunsi välittömästi jäävänsä hieman seinäruusuksi, kun porkkana alkoi viuhtoa käsillään ystävilleen ja näytti siten missä he olivat. Auroora hymyili ja nousi halaamaan ensiksi saapunutta. Tällä oli mustat hiukset, niittifarkkutakki ja maiharit, Stina oikeastaan piti hieman toisen tyylistä. Jälkimmäisenä tuleva oli laittautunut hyvin radikaalisti, mutta hohdokkaasti. Silmämeikki oli terävä ja korosti kauniisti toisen ruskeiden silmien väriä. Kullankeltainen mekko oli varmaan joidenkin kauneusihanteiden mukaan oikeanlaisesti mitoitettu ja jaloissa toisella oli mustat mokkakorkokengät. Stina epäili niiden olevan pilalla baarireissun jälkeen, kuka hullu tuollaiset laittoi edes jalkaan halutessaan kännätä? Toisen vaaleat hiukset olivat vapaat, mutta toiselta sivulta suortuvia oli laitettu korvan taakse.

Auroora sai halattua ystäviään ja kääntyi Stinan puoleen.
”Tässä on Stina. Stina, Maiju sekä Paula”, tämä esitteli. Maiju oli se, jonka tyylistä Stina oli pitänyt ja Paula laittautuneempi.
”Terve”, Stina huikkasi kevyellä käden heilautuksella ja siirtyi antamaan tilaa, jota kaksikko mahtuisi saman pöydän ääreen. Sohvat eivät olleet loppupeleissä järin suuret, ehkä ne oli suunniteltu siten, että ihmiset lähtisivät herkemmin tanssimaan. Ja tulisivat janoisemmiksi ja ostaisivat enemmän juomista, Stina järkeili.
”Pitikö jonkun muunkin tulla?” Stina kysyi varmistaen Aurooralta. Auroora nyökkäsi hymyillen.
”Joo, Laku, tai siis Laura, tulee hiukan myöhemmin. Se ei saanut vielä kuskia.”

Stinasta oli hassua, kuinka Auroora jaksoi hymyillä. Stinan hymy hyytyi yleensä heti, kun sille ei ollut aihetta. Hän ei tehnyt sitä tahallaan, mutta liiallinen pirteys ei vain ollut hänen juttunsa. Aurooraa se sen sijaan puki, eikä Stina ollut enää lainkaan varma suunnitelmastaan. Hän halusi kostaa Aurooralle tämän aiheuttamat tunteiden sekamelskat saamalla tämä tuntemaan ne samat häntä itseään kohtaan. Nyt, kun he olivat jutelleet jonkun aikaa oikeasti, Stina ei ollut enää varma halusiko ystävystyä oranssihiuksisen kanssa paremmin vai luikkia jälleen kerran karkuun. Hänen monta vuotta varjelemansa tavat olivat menneet täysin hukkaan. Tässä hän oli kolmen henkilön kanssa, joista jokainen tiesi hänet nimeltä. Moneen vuoteen niin ei ollut ollut baarissa, ellei hän ollut liikenteessä ystäviensä kanssa. Useimmiten se ystävä sattui olemaan Pave, toisinaan Risto tai Maija. Risto oli hyvän päivän tuttu yläasteajoilta, jonka kanssa Stina vietti aikaa lähinnä vain baarissa. Maija taas oli tähän asti paras naispuolinen ystävä, joka Stinalla oli. Maijan kanssa Stina kävi baarissa käynnin lisäksi toisinaan pyörimässä kaupungilla vaateliikkeissä. Harvemmin Stina kuitenkaan tapasi muita kavereitaan, sääli sinänsä.

Paula ja Maiju vaikuttivat ihan mukavilta, heillä riitti juttua todella paljon eikä Stinaa haitannut, vaikka hän jäikin hieman ulkopuolelle. Oli hauska kuunnella, kuinka molemmat selittivät tohkeissaan jonkun ulkona olleen miehen lähentely-yrityksistä.
”Se yritti tarrata Maijua persuksista, kuvittele! Eikä edes minun”, Paula laukoi nauraen teatraalisesti. Stinakin ihmetteli hieman samaa.
”Ehkä se kuvitteli, että sinulla on kaapin kokoinen miesystävä jossain?” Stina päätti yhtyä keskusteluun. Kaikki nauroivat, mikä hämmensi Stinaa syvästi. Oliko se ollut hyvä juttu?
”Joo, ainoa vain, että se kaapin kokoinen mies on minua päätä lyhempi ja harrastaa pianonsoittoa”, Paula kikatti. Nyt Stinakin ymmärsi ja alkoi nauramaan, sillä kaapinkokoinen roikale vastaan lähemmäs 150cm pitkä pianonsoittaja… Mielikuva oli erittäin hupaisa, vaikkei hän ollut Paulan poikaystävää nähnytkään livenä.
”Voin kuvitella tuon yhtälön”, Stina myönsi.
”Haluaako joku juomista? Voisin käydä tilaamassa”, Auroora innostui samalla hetkellä aiheesta alkoholi.
”Älä luulekaan saavasi ilmaista kierrosta tällä kertaa”, Stina virnisti, minkä seurauksena Auroora näytti kieltään Stinalle.
”Sievä kieli”, Stina vinkkasi silmää. Hän ei ollut varma oliko saanut toisen punastumaan, kun toinen oli jo kääntänyt päänsä vieressä istuvan Maijun puoleen tämän puhuessa.

”Oletko taas hyökännyt Karin kimppuun?” Maiju syyllisti tietäväinen virne kasvoillaan.
”En”, Auroora sanoi lammasmaisesti ja virnuili hänkin. Kaikki taisivat hieman virnuilla. Virnuilu oli kivaa.
”Tuo minulle lonkero”, Paula ojensi kympin setelin.
”Jos saat tarjottimen, niin tuo minulle joku makea”, Stina hymyili alkaen kaivaa lompakkoaan tissien välistä. Hän kohtasi syvänsiniset silmät ja samalla hetkellä jokin hänen sisuksissaan sykähti.
”Okei, Maiju?” Auroora kääntyi Maijun suuntaan. Tämä pudisti päätään.
”Otan sitten myöhemmin, kello ei ole vielä mitään.”

”Hei, minulla ei ole antaa käteistä, niin sovitaanko, että ostan Gini tonicin sinulle sitten ensikierroksella?” Stina totesi tongittuaan lompakkoaan tovin. Hän ei yleensäkään pitänyt käteistä mukanaan, mutta oli kuvitellut varalla olevan kaksikymppisen sentään löytyvän. Kai hän oli tuhlannut sen joskus hätäpäissään.

Auroora jäi hetkeksi tuijottamaan kulmat kurtussa, mutta nyökkäsi lopulta ja suuntasi tiskille. Stina ei ollut varma oliko puhunut ohi suunsa.

”Okei, tuo oli outoa”, Paulakin kommentoi, vaikkei varmaankaan samaan asiaan liittyen. ”Mistä tiesit, että se tykkää siitä hirveästä litkusta?” Okei, Stina perui ajatuksensa, puhui sittenkin samasta aiheesta.
”Se tilasi sitä ensimmäisellä kerralla, kun me tavattiin”, Stina vastasi totuudenmukaisesti ja nojautui takaisin selkänojaan.
”Ai, te olette tavanneet joskus aikaisemmin?”
”Puoli vahingossa tutustuttiin, mutta ei sitten pidetty yhteyttä. Tavattiin tavallaan sattuman kautta Prisman kassalla”, Stina selitti tarinan pintapuolisesti, ei häntä innostanut selittää koko tarinaa vällyjen välistä pakoiluun ja Paven Amorin nuoliin.
”Okei.. Outoa, koska Aukka kertoo tosi harvoille juovansa miesten juomia.”
”Hyväähän se on”, Stina puolusteli, sillä hän piti Gini tonicista. Mikä siitä muka teki miesten juoman? Ja miksi niin harva muka tiesi Aurooran juomamieltymyksistä?


Auroora oli hämmentynyt. Hän ei ollut ollut siihen asti lainkaan varma, oliko tavannut Stinan jossain. Nyt hän oli siitä täysin varma, muttei vain saanut päähänsä tapahtuma aikaa tai paikkaa. Hänen ”salaisesta” paheestaan tiesi vain lähimmät ystävät, mutta mikä hitto oli tämän jutun takana! Stina tiesi jostain, mutta Auroora ei saanut päähänsä miten se olisi ollut mahdollista. Auroora asettui baaritiskille vievään jonoon.

Stina vaikutti mukavalle ja tutustumisen arvoiselle henkilölle, oli ollut kannattava veto laittaa viestiä menemään. Alkuunhan Auroora oli epäillyt koko juttua ja meinannut kuitata kaupassa saamansa lappusen vitsinä. Nyt hän kuitenkin huomasi olleensa pahasti väärässä, Stina oli todella mukavaa seuraa. Tuo seikka oli myös hieman häiritsevä: Auroora seurusteli Riikan kanssa. Hän oli puoliksi vitsillä ottanut yhteyttä numeron omistajaan, eli Stinaan. Pave oli antanut ymmärtää numeron omistajan pitävät Auroorasta ja toki se oli naista kiehtonut. Harvemmin sitä naispuolista salarakasta löysi.

Auroora ei olisi kuitenkaan suurissa unelmissaankaan kuvitellut päätyvänsä tapaamaan Stinaa, ja vaikkeivat he olleetkaan tehneet mitään ystävystymistä kummempaa, tunsi Auroora omatunnon pistoksen sydämessään. Hän kuitenkin päätti sivuuttaa tuon tunteen tänä iltana.

”Kaksi lonkeroa ja yksi makea alkoholipitoinen”, nainen tilasi tiskille päästyään.


Illan mittaa alkoholia katosi useampi lasillinen, ja viisikoksi muuttunut nelikko alkoi olla hilpeällä tuulella. Laku oli saapunut yhden maissa heidän seuraansa, pahoitellen myöhästymistään. Stina oli kiinnostunut toisesta välittömästi tämän nähtyään. Lyhyet, kynityt ja mustiksi värjätyt hiukset, harmahtavat silmät ja tyyli… Stina muisti Aurooran kellohameen heidän ensitapaamiseltaan. Lakulla oli samantyylinen hame, mutta mustana, polvisukat sekä rennot ballerinat. Ylävartaloa peitti kukkakuvioinen toppi sekä musta jakku.

Stina olikin lyöttäytynyt Lakun seuraan heidän tutustuttuaan hetken aikaa. Yhdessä he olivat suunnanneet tanssimaan valoloisteen keskelle. Stinan lantio pyöri musiikin tahdissa tottuneella otteella. Hän rakasti tanssimista, usein hän antoikin pelkän musiikin viedä mennessään seurasta riippumatta. Nyt nainen kuitenkin halusi huomioida Lakua, jokin toisessa viehätti. Ehkä se jokin oli myös Aurooran suunnalta tulevat hämmentävät katseet, joita Stina ei voinut olla huomaamatta.

Auroora istui heidän pöydässään Paulan kanssa kahden. Maijua oli joku heidän ikäisensä kundi tullut hakemaan tanssiin, eikä ressukka ollut voinut millään kieltäytyä. Paula murjotti.
”Kyllä miehet tuollaisia niittiheppuja huomioi, muttei minunlaistani kauniiksi laittautunutta kedon kukkasta”, nainen valitti ja vetäisi mustikkashotin. Aurooraa huvitti, sillä Paulalle tuli aina murjotusvaihe jossain vaiheessa iltaa. Kuului alkoholin vaikutuksen alaisuudessa olemiseen. Kun toinen jatkaisi samaa rataa, ilta muuttuisi pian ylipirteäksi ja hauskaksi. Auroora piti siitä vaihtoehdosta enemmän kuin tästä murjottavasta.

Auroora huomasi katseensa liukuvan tanssivien ihmisten keskelle. Hän joutui hetken hakemaan katseellaan, mutta löysi lopulta etsimänsä: Lakun sekä Stinan. Stina oli Lakua huomattavasti pidempi, ja mikäli Auroora ei olisi tiennyt toisin, hän olisi voinut vannoa kaksikkoa pariksi. Vaikka Auroora tiesi, ettei niin ollut ja tiesi sen olevan silkka mahdottomuuskin. Hän oli heidän tiiviistä kaveriporukastaan ainoa lesbo, ainakin siihen asti oli ollut.

Stina oli lesbo, sen Auroora tiesi Paven takia. Auroora ei ollut vieläkään saanut päähänsä mistä Stina oli tuttu, mutta sen hän tiesi, ettei pitänyt näkemästään.
”Ihan kuin joku pettäisi sinua silmiesi alla”, Paula kommentoi ja Auroora havahtui tuijottelustaan.
”Ei mitään sellaista…” hän pudisteli päätään. ”Olin vain ajatuksissani.”
”Saanko kysyä?” Paula vilkaisi tanssilattialle. ”Mitä tuo Stina on miehiään?”
”En antanut lupaa”, Auroora näytti kieltään, mutta kääntyi sitten katselemaan tanssilattialle uudemman kerran. ”Rehellisesti sanoen en tiedä. Hän vaikuttaa mukavalle ja rennolle, mutta en tiedä hänestä mitään.”
”Haluat selvästi tutustua paremmin”, Paula pohti ääneen. ”Ja vaikutat oikeasti mustasukkaiselta vaikkei teidän välillä ole mitään… vielä.”
”Hei! Ei meidän välille sitä paitsi voisi koskaan syntyäkään mitään”, Auroora huokaisi.
”Riikan takia”, Paula kurtisti kulmiaan. ”Minusta te olette huono pari.”
”Älä taas aloita”, Auroora varoitti.
”Ei kun oikeasti… Okei, joo, olen hiljaa!” Paula kohotti kädet antautumisen merkiksi. Hän huojui hieman.


Stinakin oli huomannut, ettei saanut vastakaikua sillä tavalla kuin olisi halunnut. Siksi hän lopetti yrittämisen ja nautti vain tanssimisesta Lakun kanssa. He keinuivat ja pyörivät, kappale vaihtui varmaan miljoona kertaa. Stina huojui, heilutteli käsiään ilmassa ja pyöritteli lantiotaan. Se oli hänen lempi liikkeensä, pyörittää lantiota musiikin tahtiin niin nopeasti kuin musiikki antoi myöten.

”Minun on mentävä vessaan”, Laku huusi yhtäkkiä.
”Mitä?” Stina huusi takaisin, koska ei kuullut musiikin yli. Laku kumartui enemmän Stinan ylle.
”Vessaan!”
”Aa, joo!” Stina huusi takaisin ja näytti peukaloa. Laku hymyili ennen kuin lähti luovimaan tietään ihmisvirran läpi. Stina huokaisi, tamppaus oli saanut hänet janoiseksi. Hänen katseensa osui pöydässä norkoilevaan Aurooraan. Stinan silmät siristyivät innostuksesta ja nainen lähti pujottelemaan tietään Paulan ja Aurooran luokse.

”Terve”, hän saapui pöydän luokse. ”Olikos neidillä jano?”

Se oli avoin flirtti, sen tajusi sekä Auroora että Paula. Paula katsoi tietäväisenä ystäväänsä ja tämä katsoi epätoivoisesti takaisin. Humala sumensi hänen arviointikykyään.
”Ehkä, ehkä ei”, hän nimittäin vastasi yhtä lailla flirttaillen. Stinan kasvoille levisi hymy, joka tarttui Aurooraan.
”No, mennäänkö hakemaan vai tuonko pöytään?”

Paula nytkäytti päätään Stinan suuntaan, kun Auroora siirsi katseensa apua hakien toiseen. Toki, tämän mielipide Riikasta oli tullut sen ja aiempienkin iltojen kautta täysin selväksi. Paula oli tämän lyhyen tutustumishetkenkin jälkeen sitä mieltä, että Stina oli enemmän Aurooran tyyppiä kuin Riikka tulisi koskaan olemaan. Auroora huokaisi teatraalisesti.
”No, tulen”, hän nousi sohvalta. ”Pidä paikkoja!” Paula teki yes sir –eleen ja länttäsi jalkansa vastapäiselle sohvalle.

”Älä pahasti”, Stina kumartui kuiskaamaan Aurooran korvaan, jolloin Auroora värähti. Hänen kehonsa valtasi lämmin, kutkuttava aalto.
”En tietenkään”, Auroora hymyili. ”Jos et sinäkään.”

Stina nautti saamastaan huomiosta, flirtistä joka karkasi toisen huulilta. Se tuntui salakavalan hyvälle, houkutteli kielenkantoja avautumaan ja sulattamaan huulilta muutaman houkuttelevan lausahduksen. Kietomaan tuon kedon kauniin kukkasen niiden tuomaan huumaan ja viedä mennessään.

Stinasta vain tuntui, että hän oli se, jota tässä vietiin.

”Gini tonic, tequila sekä margarita”, Stina ojensi korttinsa. Hän oli juonut paljon, muttei liikaa. Auroora kävi nojaamaan tiskiin selkä tiskiä vasten. Kallisti hieman päätään ja paljasti kaunista kaulaansa.
”Vai ihan tequila”, tämä tuumi ääneen ja kallisti päänsä toiseen suuntaan hitaasti. ”Et minulle sitten ottanut?”
”Ehkä tarvitsen sitä itse enemmän?” Stina kysyi seuraten kaulan kaarta. Liian lähellä, Stina käänsi päänsä pois, pakotti katseensa eteenpäin.
”Ai?” Auroora ihmetteli. ”Pitää kai sitten tilata itse.”
”Mm”, Stina hymisi. Baarimikko toi Stinan tilaamat juomat.
”Laita vielä yksi tequila”, Auroora huikkasi ennen kuin baarimikko ehti naputella virallisen loppusumman kortinlukijalle.
”Samaan?”

Auroora vilkaisi Stinaa, joka nyökkäsi huokaisten.
”Laita vaan.” Auroora virnuili voitonriemuisena ja onnellisena. Baarimikko ojensi kortinlukijan Stinalle, joka näppäili pin-koodinsa. Sillä välin baarimikko kaatoi yhden tequilan lisää, asetti sitruunan mukin laidalle ja ojensi suolapussin kera tiskille. Stina otti korttinsa ja oman tequilansa.
”Se olisi sitten kippis”, hän katseli neitokaista vierellään haastavasti. Aurooraa kadutti, mennäkin nyt uhoamaan tuollaista. Hänellä ei ollut tequilan kestävä viinapää, mutta toisaalta hän ei ollut hyvään hetkeen juonut mitään. Ehkä hän selviäisi.
”Kippis”, hän sanoi ja kilautti juomaa läikyttäen Stinan kanssa. Stina siemaisi omansa raakana, mutta Auroora ei siihen pystynyt. Hän asetti lasin takaisin pöydälle vain avatakseen suolapussin ja ottaakseen suolat ensin. Stina katseli tarkkaan. Nainen tunnisti kyllä otteet, joilla toinen suolan ja kippistelyn hoiti. Auroora ei ollut viinan juoja, toisin kuin Stina. Stina nautti viinasta, sen tuomasta huumasta.

Nyt hän nautti Aurooran suolasta irvistykseksi muuttuvasta ilmeestä, sekä tequilan jälkipoltteluista. Ei herran jumala, kuinka Stina himoitsi suudella toista saman tien. Miten toisella saattoi olla edes tällainen vaikutus häneen? Herran jestas, Stina hillitsi itseään. Hän puraisi sitruunansa irvistämättä, nauroi Aurooran irvistykselle ja otti oman juomansa.
”No, lähdetäänkö Paulan luo?”
”Joo”, Auroora kakoi.

”Yritin ostaa sinulle tequilaa, mutta tämä sankari joi sen, sori”, Stina rymysi pöytään nauraen. Paula havahtui ajatuksistaan ja siirsi katseensa Aurooraan.
”Kuulehan, minun juomiin ei kosketa ilman lupaa”, hän torui nauraen. Kyllä hän oli tajunnut, ettei hänelle oikeasti oltu viinaa tuomassa. Paula olisi ollut taulut sen jälkeen. Nytkin hän joutui jo keskittymään hereillä pysymiseen, eikä kello ollut vielä edes kolmea.
”Laku kävi tässä äsken, se lähti teidän perään juomista hakemaan”, Paula huusi musiikin ylitse. Auroora nyökytteli, tämän niska tuntui hassulta.
”Varo, niskat on huomenna kipeät”, Stina huolehti ja pysäytti toisen nyökyttelyn. Viina teki tehtäväänsä ja sai Aurooran olon tuntuman mukavan turralle. Sormet olivat hölmöt, tunsivat hieman jäljessä sen, kun Auroora yhdisti sormet.
”Hassua”, oranssihiuksinen nauroi ja keikkui puolelta toiselle.
”Ei viinaa tälle mimmille”, Stina oli aivan liki, antoi Aurooran itse päättää halusiko lähemmäksi vai ei. Ja Auroorahan halusi. Hän suorastaan leijaili toisen kylkeen kiinni, hihittelemään omiaan ja näpertämään paitansa nappiriviä. Stina seurasi sormia katseellaan, joutui hillitsemään katseen viipyvyyttä kaikella tahdonvoimallaan. Hän siirsi katseensa Paulan suuntaan.

”Miten tästä selvitään?” hän kysyi.
”Anna sen hetken aikaa olla, se laantuu hieman kohta. Vie sitten vaikka tanssimaan, yleensä sillä tuo ylimääräinen haamuilu katoaa”, Paula neuvoi nauraen. ”Harvemmin se viinaan tarttuu, mutta en taida ihmetellä kohdallasi mitään alkoholiin liittyvää. Hyi hyi, huono vaikutus heti meidän ystävään.” Paulan torut tuntuivat virkistäviltä ja huvittavilta Stinan mielestä. Hän kävi nauramaan ja Auroora hämmentyi hytkyvästä tuestaan.
”Hys hys, ei saa”, hän hyssytteli sormi suun edessä. Paulaa nauratti myös ja viimeistään hyssyttelevä Auroora sai hänet nauramaan ääneen. Voi toista, miten suloista, nainen ajatteli. Stina tuntui yrittävän etäälle henkisesti Auroorasta, vaikka selvästi halusikin lähelle. Paula ei ollut varma miten selittäisi tunteensa noista kahdesta. Jotain hyvää heissä oli, vaikka selkeästi Stina tuli ihan erilaisesta maailmasta kuin Auroora.

Stina keskittyi keskustelemaan Paulan kanssa, antoi Aurooran herätellä itseään kainalossaan. Paulaan keskittyminen vei Stinan ajatukset muualle Auroorasta. Stina ei ollut edes muistanut kuinka hennolta, juuri kainaloon sopivalta toinen olikaan tuntunut. Hän muisti kyllä, että toisella oli ollut jotain ikimuistoista ja ihanaa.

”Kuule”, Auroora oli yhtäkkiä hyvin hereillä. Hän hörppäsi gini tonicista aimo kulauksen ja nousi ylös. Hän ei edes huojunut, eikä puhe sammaltanut. Auroorasta taas tuntui, että hän näki kaiken kirkkaana ja selvänä. Olo oli mitä erinomaisin.
”Minä haluan tanssia”, hän laukoi.
”Etkös nyt hieman liioittele”, Stina toppuutteli, vaikka koko kroppa halusi kokea tutustumisillan tanssimisen uudestaan. Niin lähekkäin, toisiaan hivellen, katseet, kosketukset… Stinan oli pakko sulkea hetkeksi silmänsä, jotta sai kropassaan jylläävän olon rauhoitettua.
”Nyt nyt!” Auroora vaati.
”Ala mennä”, Paula nauroi ja potkaisi Stinaa perseelle. Stina nauroi.
”Hyvä on, hyvä on, älkää olko noin vaativia!”

Stina oli tuskin päässyt seisomaan, kun Auroora jo riuhtoi häntä kohti tanssilattiaa. Stina jarrutti sen verran, että ehti juoda margaritansa pohjat ja antoi sitten periksi. Nainen vaelsi porkkanan mukana tanssilattialle, jolle he tuskin ehtivät, kun Auroora alkoi jo hytkyä. Valot välkehtivät ja värit vaihtuivat pitkin lattiaa. Oli niin kaunista. Ihmisiä joka puolella, mutta vain yksi henkilö, jonka Stina näki.

Aurooran tummansiniset silmät olivat kiinnittyneet Stinan tummiin. Tämä kaikki tuntui hänestä niin tutulta, tanssiminen, toinen. Auroora kääntyi tanssiakseen vasten Stinaa, härnäten. Nainen reagoi hänen tanssiinsa pienellä viiveellä. Stina lähti tanssiin mukaan, kuljetteli käsiään lähellä Aurooran kylkiä, lähes koskettaen, mutta vain lähes. Kosketuksen puute poltteli Aurooraa ihan liikaa, hänen teki mieli puskea itsensä Stinan käsiä vasten huolimattomilla tanssiliikkeillä.

Ja sitten Auroora kääntyi, täysin yllättäen, ja horjahti tanssiparinsa syliin. Stina sai sylin täydeltä oranssihiuksista pörröpäätä, joka hihitti ja nauroi palatessaan omille jaloilleen. Tämän katse suuntautui ylös, kohti Stinan kasvoja. Katse pysähtyi huulille, Auroora nuolaisi omiaan. Stinakin. Kaikki tuntui hiljaiselta, rauhalliselta. Ja Stina teki sen, mikä tuntui kaikkein luonnollisimmalta hänelle siihen tilanteeseen. Hän perääntyi.
”Älähän nyt, et sinä noin paljoa ole juonut”, hän naurahti, vaikka pää huusi typerystä. Auroora tunsi sisällään pettymyksen karvaan liekin, mutta tajusi samalla hetkellä toivoneensa toisen suutelevan. Ja se taas tarkoitti pettämistä. Auroora perääntyi askeleen.
”Anteeksi kamalasti, miten minä noin”, hän pudisteli päätään ja naurahti.
”Kerran humalassa ja läpällä?” Stina ehdotti.
”Joo, sitä se oli”, Auroora vahvisti.

Tanssiminen jatkui, ja jonkin ajan kuluttua Auroora ei enää muistanut mokaansa. Hän antoi mennä, nautti musiikista ja sen tuomasta rytmistä kehossaan.


Kello oli varttia yli neljä. Stina odotteli Pavea noutamaan samalla, kun poltteli tupakkaa Pauliina ja Auroora seurassaan.
”Oli tosi tosi mukava ilta”, Auroora toisteli varmaan kuudetta tuhannetta kertaa.
”Juu, minusta myös. Joskus toiste uudestaan”, Stina hymyili ja veti toisen kainaloon, pussasi hiuksia ja nauroi. Paula näytti tyytyväiseltä, mutta Stina oli liian humalassa huomatakseen.
”Joo, otetaan Riikkakin sitten mukaan”, Auroora intoili. Paulan ilme tummui, sen Stina havainnoi.
”Minä en tule sitten”, Paula totesi kylmästi.
”Älä nyt, ei se ole niin paha tyyppi kuin luulet!” Auroora mutristi myrtyneesti huuliaan.
”Kuka Riikka on?” Stina kysyi, koska Paulan reaktio oli saanut hänetkin kiinnostumaan kyseisestä tyypistä.
”Aurooran tyttöystävä”, Paula vastasi, äänessä oli hieman anteeksipyytävä sävy.

Stina jäätyi, tupakkakin jäi puolimatkaan huulia. Hänen katseensa lipui hitaasti kainalossa olevaan Aurooraan, sitten Paulaan.
”Oikeasti?” nainen kysyi. Ääni tuntui kylmältä sylkäisyltä, vaikkei sitä ollut siksi tarkoitettu. Tuntui vain kuin matto olisi vetäisty jalkojen alta pois.
”Joo, on se”, Auroora varmisti. ”Olisi varmaan pitänyt aiemmin sanoa?” kysyvä sävy.
”Ei ei”, Stina ehätti vähättelemään, vaikka todellakin, asioiden olisi pitänyt olla juuri niin. Stina oli koko illan elätellyt turhia toiveita saavuttaa Auroora. Koko illan! Kaiken lisäksi Aurooran tyttöystävän nimi ei ollut mikä tahansa, vaan juuri Riikka! Stina huomasi onnekseen Paven vanhan volkswagenin huristavan rinnettä ylös. Hän irrottautui Auroorasta.
”Minun kyyti tulee, joten palaillaan! Ja oikeasti, ollaan yhteyksissä taas”, Stina osoitti viimeiset sanansa Aurooralle, ja vaikka oli juuri saanut kuulla pommin, hän tarkoitti viimeisiä sanojaan. Stinan oli nyt sulateltava uutista, keskusteltava Paven kanssa ja päätettävä sitten, kuinka etenisi asioiden suhteen. Sen hän tiesi jo tämän hetkisten tunteidensa pohjalta, ettei voisi unohtaa Aurooraa. Ei hän ollut onnistunut siinä aiemminkaan. Stina tumppasi puolikkaan tupakkansa ja nousi sitten Paven pysähdyttyä auton kyytiin. Hän vilkutti Paulalle ja Aurooralle, nämä vilkuttivat takaisin. Matka kohti Paven kotia alkoi.

”No?” Pave kysyi viiden minuutin hiljaisuuden jälkeen. Radiosta kuului Radio Novalta soivaa musiikkia.
”Mitä no?” Stina kysyi hieman samealla äänellä.
”Miten meni?”
”Sillä on tyttöystävä.”
”Ai”, Pave vaikutti pettyneeltä.
”Mutta meillä oli kivaa.”
”Miten ajattelit?”
”Pitää miettiä… Tyttöystävä pommi tuli hieman puskista.”
”Illalla sitten, kun järki taas juoksee”, Pave hymyili.

Stina nojasi päänsä sivuikkunaan ja seurasi humalaisella katseellaan katuvalojen mastoja, jotka viuhuivat ohitse. Paven piti pysähtyä muutamiin liikennevaloihin, jolloin Stina keskittyi katselemaan ympäristöään. Häntä väsytti ja teki mieli käydä nukkumaan, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä nainen tahtoi pysyä hereillä. Pave oli kerran jättänyt hänet nukkumaan autoon, koska ei punttisalitaustastaan huolimatta aikonut kantaa Stinaa metriäkään, jos nainen sammui. Pave oli kerran vain peitellyt Stinan lämpimillä vilteillä, jotka tämä oli vetäissyt autonsa takakontista, ja mennyt itse sisälle nukkumaan. Stina oli herännyt joskus päivällä, kun auto oli muuttunut tukahduttavan kuumaksi kesäisen keskipäivänauringon voimasta. Se ei ollut ollut kovin mukava herätys, varsinkaan krapulassa. Ensimmäinen asia, jonka Stina oli silloin nähnyt, oli aurinko, eikä se ollut helpottanut päänsärkyä sitten yhtään.

Stina pysyi kuin pysyikin hereillä Paven kotipihaan asti ja Paven avustuksella Stina lopulta pääsi jopa Pavelle asti. Mies oli ystävällisesti, ja osittain totutusta tavasta, levittänyt Stinalle patjan oman sänkynsä viereen, heivannut tyynyn ja peiton yhtenä myttynä patjan päälle sekä valinnut isoimman teepaitansa. Stina hymyili onnellisena kuoriutuessaan mekostaan ja laittaessaan tuon todella löysän teepaidan päälleen. Nainen kaivautui meikkeineen ja kenkineen peittomytyn sisälle ja ei aikaakaan, kun hän oli jo täydellisesti unessa. Pave kävi omaan sänkyynsä ja pian he jo molemmat vetivät sikeitä.

Veripippalot

Stina odotti vastausta viestiinsä, hän oli innoissaan ja halusi heti välttämättä Aurooran mukaan katsomaan uutta paikkalöydöstään. Stina oli löytänyt sen käydessään pitkästä aikaa lenkillä. Hän oli ensin kulkenut tuttuja katuja, kunnes oli huomannut polun metsään. Nainen oli hölkännyt jonkun matkaa polkua pitkin, kunnes häntä vastaan oli tullut jyrkkä rinne. Juoksemisen suhteen oli luovutettava, rinne oli jo kävellen voimia vievä suoritus. Ylös päästyään Stina jatkoi kevyttä hölkkää polkua pitkin, hän oli hengästynyt sopivasti rinnettä kavuttuaan. Jonkun aikaa kuljettuaan hän näki sen. Kallionrinne vietti alas järveen ja harvenneet puut avasivat kauniin järvimaiseman suoraan kohti auringonlaskua. Stina oli pysähtynyt haukkomaan henkeä ihastuksesta. Tällaiset yllätykset olivat hänen mieleensä. He olivat joskus Aurooran kanssa pohtineet yhdessä näitä asioita.

Se taisi olla vähän sen jälkeen, kun Stina oli kuullut Riikasta ja lopullisesti haudannut haaveensa seurustelusta Aurooran kanssa. Tai ei ollut, hän vain yritti pitää tunteensa piilossa. Auroorassa oli kuitenkin niin paljon kaikkea, ettei Stina halunnut hevillä luopua tästä. Hän tahtoi Aurooran täysin ja kokonaan, muttei todellakaan aikonut pilata toisen onnea. Hän oli kerran kokenut ylimääräisen ihmisen suhteessaan, tai ihmisiä, eikä aikonut tehdä Aurooralle samaa. Stina ei uskonut Aurooran edes huomaavan häntä, sen verran rakastuneesti tämä puhui aina Riikastaan.

Puhelin värisi vastauksen merkiksi: En pääse tänään mihinkään, makaan kotona kipeänä. Voi ei! Stinassa heräsi jokin vaisto, jota ehkä pystyi kutsumaan hoivavietiksi. Hän tahtoi oitis suunnata apteekkiin ja ostaa sieltä kaikki mahdolliset tropit. Stina hillitsi moiset halut, luokitteli ne päässään typeräksi hourailuksi ja alkoi näpyttelemään vastausta: Eikä! Mikä sinulla on, tarvitsetko mitään?

Vastaus tuli melkein heti: Verikuu, ei sen ihmeempää. Sattuu vain aika helvetisti.

Stina hämmentyi. Hän ymmärsi kyllä, että kyse oli kuukautisista, mutta ei hänellä ollut koskaan ollut kivuliaat sellaiset. Toisaalta, eivätpä ne koskaan ilmoittaneet tulostaan muutenkaan. Stina omasi onnekseen hyvin säännölliset kuukautiset, jotka tulivat päivälleen 28 päivän kierrolla. Stina vihasi kuukautisia ja verta niin paljon ettei tosikaan. Silti hänen täytyi sietää sitä luonnonoikkua itsessään, jota hän ei koskaan voisi hyödyntää sille tarkoitetulla tavalla. Stina ei aikonut hankkia omia lapsia, ei ainakaan itseään siementämällä. Hän ei halunnut sisälleen loista, joka aiheuttaisi rumat raskausarvet ja lopulta pyrkisi ulos jostain lantioluiden välistä. Pelkkä ajatus sai Stinan pudistelemaan päätään inhon vallassa.

Jos tulen lenkin päätteeksi käymään? Otan kuvan tästä paikasta, ehkä se helpottaa ;)

Joo, kuulostaa hyvältä!

Stinaa hymyilytti Aurooran vastaus. Hänestä oli jotenkin kummallista, kuinka parisuhteessa olevan naisen asunnolle saattoi mennä sen erikoisempia kyselyitä. Auroora oli kyllä selittänyt heidän järjestelyään, he kuulemma asuivat erillään käytännön syistä. Riikalla oli niin paljon töitä, ettei tämä kehdannut vielä muuttaa saman katon alle, hänen tavaransa olisivat kuulemma olleet vain Aurooran tiellä. Auroora taas vaikutti Stinan mielestä pettyneeltä, tämä olisi selkeästi hyväksynyt muutaman ylimääräisen tavaran nurkissaan. Stina hymyili, hän suurin piirtein asui porkkanan luona nykyisin. Hän vietti suurimman osan ajastaan joko Paven tai Aurooran kanssa. Paven kanssa oleminen oli vähentynyt jälleen hieman, kun tämä oli löytänyt rinnalleen naiskokelaan. Stinasta tämä naiskokelas oli montaa aiempaa fiksumman oloinen. Juuri sellainen, jonka pystyi kuvittelemaan pysymässä Paven rinnalla. Mutta niin Stina oli ajatellut monesta muustakin ja kannustanut Pavea tyttöjen suhteen.

Kerran Pave oli löytänyt rinnalleen ihmisen, joka olikin oikeasti iskenyt silmänsä Stinaan. Stinalla kesti tovi tajuta asioiden laita, mutta sen selvitessä oli helvetti irti. Pave oli murheen murtama, Stina sen sijaan raivon vallassa. Hän oli haukkunut sen likan alimpaan maanrakoon ja vannonut, ettei hänen ystäviensä tunteilla leikitty ilman rangaistusta. Likka oli purskahtanut itkuun ja anellut anteeksiantoa Pavelta, joka oli tunnekuohuissaan antanut anteeksi. Stina ei ollut, hän hääti tytön asunnosta ja käveli perässä varmaan korttelin verran varmistaakseen tämän varmasti lähtevän. Palatessaan Stina oli ostanut Pavelle tämän lempi karkkeja, ojentanut ne miehelle tämän asunnolla ja yhdessä he olivat katsoneet maailman ällöromanttisimpia leffoja läpi yön kiroten samalla naiset helvettiin. Stina oli tuolloin ollut sata prosenttisen varma, ettei koskaan haluaisi enää seurustella tai kokea yhtäkään vakavaa suhdetta.

Nyt hän ajatteli toisin. Hän oli katsellut Aurooraa nyt puolivuotta sillä silmällä, vaikka tiesi toisen seurustelevan. He olivat ystävystyneet Paven avustuksella eikä Stinalla ollut varaa pahoittaa mieltään miehelle, vaikka tämä olikin leikkinyt Amoria hänen selkänsä takana. Auroora oli ihminen, jonka kanssa Stina olisi halunnut jakaa elämänsä. Puolivuotta oli pitkä aika.

Stina ei ollut enää käynyt baareissa niin usein. Hän oli saanut säästettyä sievoisen summan rahaa tililleen, alkanut jopa haaveilla opiskelupaikan hakemisesta. Auroora oli tietämättään saanut ystävänsä ryhdistäytymään, haluamaan elämältään oikeasti enemmän.

Näihin ajatuksiin vaipuneena Stina hölkkäsi polun loppuun ja päätyi takaisin kävelytielle. Polku johti hänen onnekseen lähemmäksi uusien kerrostalojen aluetta, eli Aurooran asuntoa. Stina hymyilytti hänen hidastaessa kävelyksi. Olisi hyvä kävellä hetki, jotta pulssi tasaantuisi. Stina vilkaisi puhelimestaan kelloa, puoli tuntia oli kulunut viimeisestä viestistä. Hän päätti laittaa kuvan Aurooralle.

Stina avasi etukameran ja näytti peukkua. Hänen sotkuisella nutturalla olevat hiuksensa olivat liimaantuneet hikiselle otsalle ja posket olivat juoksemisesta punaiset. Hyvin seksikästä, Stina ajatteli ja näytti peukaloa kameralle ottaessaan kuvan. Perään hän kirjoitti: Kohta siellä :*

Samalla, kun Stina laittoi puhelimen takaisin taskuun hän päätti käydä kaupasta Aurooralle suklaata sekä itselleen proteiinirahkan.

Kauppareissun jälkeen Stinalla ei ollut enää pitkä matka Aurooralle. Hän pääsi kerrostalolle ja painoi summeria. Oli jotenkin niin hassua ajatella, että Auroora asui kämpässään vanhempiensa vuoksi. Nämä olivat käytännössä pakottaneet Aurooran kämppään asumaan, mutteivät kuitenkaan halunneet hoitaa osuuksiaan asioihin. Auroora maksoi vastikkeet ja vesimaksut, eli loppupeleissä kämppä oli tälle hyvin edullinen. Auroora tosin myönsi, ettei hän voisi parempaa toivoakaan. Stina myönsi, että olisi vaihtanut asuntoa ihan mennen tullen, vaikka kumpainenkin oli pieni. Aurooran kämpässä oli laminaattilattia, Stinalla taas kuminen kokolattiamatto. Aurooralla oli induktioliesi, jonka yhteydessä olevassa uunissa oli niin monta eri toimintoa, ettei heistä kumpikaan osannut käyttää niitä kaikkia. Stinalla taas oli iänikuisen vanha liesi, josta oli yksi levy lohjennut sekä uuni, jonka valolampulle tarkoitettu paikka oli syöpynyt käyttökelvottomaksi.

Stina kuuli tutun surinan oven avautumisen merkiksi ja vetäisi oven auki. Hän empi hetken hissin oven edessä ostoskassinsa kanssa, mutta päätyi lopulta kuitenkin portaisiin. Mikäköhän helvetin kärpänen häneenkin oli purrut, kun urheilu maistui näin hyvin.

Myllyojan ovi olikin jo raollaan Stinan päästessä oikeaan kerrokseen. Hän avasi oven ja sulki sitten perässään. Tuttuakin tutumpi asunto avautui hänen silmiensä eteen. Onnellinen hymy nousi Stinan huulille, hänen olisi tehnyt mieli sanoa ajatuksensa ääneen: entä jos tämä olisi heidän kotinsa? Stina kuitenkin piti suunsa supussa ja suuntasi peremmälle asuntoon.

Auroora makasi kippurassa sängyllään, joka oli nykyisin 160cm parisänky. Auroora oli ostanut sen tori.fi:stä jonkin aikaa sitten käytettynä, ja jopa Stinan oli myönnettävä sängyn olevan erityisen mukava makoilla ja ehkä joskus nukkuakin. Harvemmin Stina oli yöksi jäänyt Aurooralle, vaikka tämä oli sanonut, etteivät yövieraat häntä haitanneet. Auroora olisi suostunut ottamaan Stinan viereensäkin nukkumaan, mutta loppupeleissä oli Stinalle niin paljon helpompaa lähteä omaan kotiin nukkumaan kuin kiduttaa itseään Aurooran vierellä.

”Moi”, Auroora ulvahti, Stina istuutui ystävänsä rinnalle.
”Mikä on vointi?” hän kysyi ja nosti ostospussia näkyville. ”Toin tuliaisia kaupasta.”
”Mikäs tässä, tulivuori vain ajatteli purkautua juuri”, Auroora sihahti hampaidensa välistä ja kääntyi selälleen nähdäkseen Stinan paremmin. Aurooran alavatsaa poltteli ja jyskytti. Hänen teki mieli repiä aaltoilevasti kipuilevan lantionseutunsa ja heittää palaset niin kauas kuin pippuri kasvaa. Auroora oli ajatellut seuran vievän ajatuksia pois kivusta, mutta kipu jatkui yhä edelleen. Hänestä tuntui, että se oli jopa pykälän verran voimistunut. Uteliaisuuttaan Auroora kuitenkin yritti kurkkia kauppakassin sisältöä.
”Mitä siellä on?” hän kysyi Stinalta.
”Mitäs täällä”, nainen nauroi ja tunki kätensä muovipussiin. Hän tunnusteli hetken, otti kummastuneen ilmeen. Stina ilvehti aina Aurooralle, joka oli jo tottunut siihen. Hänestä oli oikeastaan hauskaa seurata vierestä Stinan vaihdellessa ilmeitään minkä ehti.
”Kerro jo”, Auroora pyysi tuttuakin tutummalla koiranpentu ilmeellä. Tuota ilmettä Stina oli nähnyt viime aikoina hyvin usein, Auroora tuntui anelevan aina vähän kaikkea kaikilta. Varsinkin veljeltään, mutta anelu oli hyväntahtoista ja puhtaasti vain Aurooran tapa. Sen Stina oli oppinut melkein heti.
”Tällainen täältä paljastuu”, Stina veti suklaalevyn hitaasti esiin ja Aurooran ilme kirkastui.

”Et ole tosissasi, aivan mahtavaa, kiitos!” hän pongahti halaamaan Stinaa ja tarrasi levyyn heti sen jälkeen. Stina piti kiinni ja katsoi porkkanapäistä kaikkitietävällä ’etkös nyt unohtanut jotain’ –ilmeellään.
”Please?” Auroora kysyi palauttaen koiranpentuilmeensä. He olivat niin lähekkäin, että Stina olisi voinut suudella toista kumartumalla hieman. Hän jäi ihan hetkeksi katselemaan Aurooran sinisiä silmiä ja hymyilemään tyhmästi, mutta onnellisena. Stina päästi suklaalevystä irti, jolloin Auroora veti sen tyytyväisenä itselleen ja avasi sen empimättä. Hän katkaisi itselleen palan ja tyytyväinen urahdus pääsi tämän suusta.

”Et tiedäkään kuinka suklaa helpottaa oloa”, Auroora hymisi tyytyväisyyttään. Stina nauroi, veti muovipussista rahkansa ja alkoi syömään sitä.
”Kuule, en minä sitä sinulle muuten olisi tuonut”, hän huomautti saaden toisen nyökkäämään.
”Totta”, tämä myönsi ja otti toisen palan. Auroora katseli mielenkiinnolla, kun Stina aloitti syömään rahkaansa. Pitkähiuksinen ei ollut vielä kovinkaan kauaa ollut noin urheilullinen, olisiko pari viikkoa. Stina oli kuitenkin saanut kaljan turvottaman vatsansa pienentymään huomattavasti ja ihonsa värjäytymään elon väreillä.

Aurooran lävitse purkautui uusi kipuaalto ja hän painautui jälleen kaksin kerroin.
”Helvetti”, hän sihahti ja painoi silmänsä umpeen. ”Miksi pitää olla nainen turhilla elimillä?”
”Älä muuta virka”, Stina laittoi lusikan suuhunsa, kunnes hänen tajuntaansa iskeytyi hieman tarkemmin toisen sanat. Eikö Auroora halunnut lapsia? Hämmennys tuosta tosiasiasta kohosi nopeasti.
”Etkö halua omia lapsia?” Stina päätti varmistaa.
”En omia enkä kyllä muidenkaan”, toinen vastasi niin varmana asiastaan, ettei Stinan tehnyt mieli kyseenalaistaa sen enempää. Häntä kuitenkin kävi mietityttämään Riikan suhtautuminen.
”Entä Riikka?” nainen päätti kysyä senkin. Auroora otti palan suklaata ja siirsi katseensa hieman poissaolevasti keittiönsä suuntaan.
”Ei me olla koskaan puhuttu asiasta.”
”Kyllä nyt kai tuollaisesta melkein vuoden seurustelleet ovat edes joskus puhuneet?” Stina hämmentyi hieman eri tavalla kuin hetkeä aiemmin. Oli kummallista, jos joku ei olisi puhunut lapsiaihetta halki jo hyvässä vaiheessa.
”Ei me olla”, Stina kuuli katkeruutta Aurooran äänessä. ”Eikä kyllä oikein mistään muustakaan.”

Stina huomasi Aurooran yrittävän vältellä aihetta. Tämän käsi näpersi peittoa ja katse pysyi visusti keittiön suunnilla. Se sai huolen, mutta ennen kaikkea uteliaisuuden heräämään Stinan sisällä. Se sai ehkä jopa pienen toivonkipinän kytemään jossain alitajunnassa.
”Onko teillä kaikki ok?” Stina kysyi vakavalla äänellä.
”On!” Auroora vastasi ihan liian nopeasti, jotta Stina olisi uskonut. ”Minä vain…”

Stina jähmettyi Aurooran siirtäessään katseensa häneen. Jotain, mitä hän ei osannut tulkita, mutta josta hän jälleen kerran imaisi itseensä ahdistusta aimo annoksen.
”Vain?” Stina hengitti hieman raskaasti.
”En tiedä… Minusta tämä ei vain toimi. Hän on aina jossain ja minä olen yksin, tai sitten kavereiden kanssa. Kaipaisin suhdetta, jossa voisi nähdä toista silloin, kun haluaa ja olla näkemättä kun ei halua.”

Stina tunsi muistojen muurinsa kolkuttavan, mutta päätti yhä visusti olla avaamatta sitä.
”Jos tuntuu tuolta, eikö kannattaisi puhua Riikalle?”
”Olen puhunutkin, mutta aina kun”, kipuaalto sai Aurooran vääntymään jälleen kaksin kerroin sängylle. Hän ulahti ja painoi päänsä peitteisiin. ”Niin siis, aina kun nähdään, kaikki on hyvin ja ihanaa. En halua luopua.”

Stina ymmärsi tunteen ihan liian hyvin.
”Ehkä aika näyttää… Sinun pitää kuitenkin kuunnella itseäsi”, Stina sanoi. Auroora nyökkäsi.
”Tietenkin”, hän myönsi.

Hetken aikaa he istuivat, tai Auroora makasi kivuissaan sängyllä ja Stina istui, ihan hiljaa. Stina söi rahkaansa, vaikka ruokahalu oli hieman huvennut. Hän ei ollut varma mitä voisi sanoa. Hänen teki mieli kertoa kokemuksiaan ensimmäisestä suhteestaan, muttei kyennyt siihen. Hän ei voinut puhua niistä ajoista kenellekään. Eikä hän halunnut näyttää heikolta.

Hän siirsi katseensa Aurooraan.
”Tarvitsetko särkylääkettä?” Stina kysyi. Auroora havahtui ajatuksistaan, jotka olivat pääosin liittyneet Riikkaan. Hän oli niin epävarmalla pohjalla omien tunteidensa kanssa eikä todellakaan tiennyt mitä tehdä. Punapää kuitenkin päätti ryhdistäytyä, eihän Stina ollut hänelle mitään tehnyt. Ei siis pitäisi murjottaa tälle vaan ottaa härkää sarvista Riikan kanssa. Kai.
”Voisin joo”, Auroora päätti särkylääkkeen olevan hyvä idea. Hän oli kyllä jo aiemmin aamulla ottanut yhden ja kokemuksesta hän tiesi sanoa etteivät lääkkeet paljoa auttaneet. Ainakaan markettilääkkeet, kuten Panadol tai Burana.
”Missä niitä on?” Stina nousi kiitollisena saatuaan muuta ajateltavaa.
”Siellä keittiön oikeanlaitimmaisessa kaapissa”, Auroora ohjeisti ja rojahti makaamaan tyynyilleen. Stina meni keittiöön ja kaivoi kuuliaisesti kaapista särkylääkeliuskan ja napsautti yhden kämmenelleen. Hän työnsi paketin takaisin sinne, mistä ottikin ja otti vielä lasin vettä matkaansa. Tummahiuksinen ojensi lääkkeen ja veden Aurooralle, joka otti ne kiitollisena vastaan.
”Olisiko sinulla lainata pyyhettä?” Stina kysyi. Hän oli saanut rahkansa syötyä ja hinku suihkuun alkoi nousta. Stina ei tykännyt olla hikinen.
”Joo, ota sieltä vessan kaapista, siellä pitäisi olla yksi puhdas.”

Oli ihan normaalia, että Stina kävi Aurooralla ollessaan suihkussa. Harvemmin hän kuitenkaan käytti Aurooran pyyhkeitä. Kyseessä taisi nytkin olla ensimmäinen kerta. Stina kipitti kylpyhuoneeseen ja tarkasti varmasti löytävänsä pyyhkeen, ennen kuin sulki oven. Hän asettui peilin eteen, kietoi pitkät hiuksensa korkealle nutturalle. Stina pesi hiuksiaan ehkä kaksi kertaa viikossa, harvemmin jos ei ollut tarvetta lähteä ihmisten ilmoille. Stinaa kuitenkin ahdisti kotona oleminen yleensä niin paljon, että hän etsi itselleen seuraa. Aiemmin hän oli hoitanut sen metsästämällä tai istumalla Paven luona, nykyisin hän istui Aurooran tai Paven luona. Stina tunsi itsensä lokiksi, vaikka ostikin ruokaa tuliaisiksi aika usein.

Kun hiukset olivat asettuneet kunnolla ylös, Stina riisuutui ja luikki suihkukoppiin. Aurooran kylpyhuone oli iso, vaikka kyseessä olikin yksiö. Lattia oli laatoitettu mustilla, seinät taas valkeilla kaakeleilla, suurilla sellaisilla. Lattiassa oli ylellisyyden tuntua tuova lattialämmitys. Sisustukseltaan se oli simppeli: oven edessä oli suihkumatto, joka toivotti vaaleanpunaisessa sävyssään kulkijan tervetulleeksi, pesukone oli sijoitettu heti vasemmalla olevan suuren kaapin viereen. Kylpyhuoneessa ei ollut saunaa, mutta perällä oleva suihku oli tilava ja jaettu pisaraisella sermillä muusta tilasta. Lisäksi siinä oli vaalea suihkuverho kera hiukan tummempien kukkakuvioiden. Siihen suihkuun olisi mahtunut helposti kaksi ihmistä. Stina päästi jopa ajatuksensa hieman laukkaamaan ja pohtimaan, jos he olisivat yhdessä Aurooran kanssa suihkussa. Sen enempää Stina ei aikonut ajatella, vaikka helppoahan se oli. Hänen ei tarvinnut kuvitella miltä toinen näyttäisi alasti, riitti että kuvitteli toisen vettävaluvana ja katsomassa intensiivisesti takaisin.

Stina huokaisi ajatuksilleen ja siirtyi suihkuun. Hän ei ollut maratonsuihkuttelija, vaan tykkäsi käydä mahdollisimman nopeasti ja aika viileässäkin vedessä suihkussa. Stinaa nauratti. Siinä missä hän oli nopea suihkussa kävijä, ei Auroora sitä todellakaan ollut. Toinen olisi varmaan ollut tunnin lämpimässä suihkussa, jos Aurooran luonne olisi antanut periksi. Siksi Auroora kuulemma usein oli myöhässä kaikkialta, suihku vain vei aikaa liikaa. Porkkana valitti välillä myös hiustenkuivaajan käyttöä, johon Stina totesi, että mitäs omisti niin pitkät hiukset. Yleensä Stina sai tuolloin osakseen vain ilkeän mulkaisun, olihan hänellä itsellään ainakin triplasti toisen hiuksien pituus omassa päänahassaan.

Suihkussa käynti oli silläkin kertaa nopeaa. Stina kietoi itsensä ihanan lämpimään ja paksuun pyyhkeeseen, antoi kuivana pysyneen nutturan jäädä päälaelleen ja asteli sitten kämpän puolelle.

Auroora huomasi särkylääkkeen ehkä sittenkin helpottavan, tai sitten se oli asento jolla hän makasi sängyllä. Suomeksi sanottuna hän oli mahdollisimman kippurassa, puristi vasemmalla kädellään alavatsaansa ja tuijotti televisionsa suuntaan. Hän oli avannut sen Stinan lähdettyä suihkuun ja etsinyt itselleen mieleistä katsottavaa. Sillä hetkellä televisiosta pyöri jokin talonrakennusohjelma, jossa iso tiimi rakensi uuden talon jollekin kärsineelle perheelle. Auroora piti sellaisista ohjelmista, ne muistuttivat häntä siitä, ettei kaikilla ollut asiat yhtä hyvin kuin hänellä itsellään.

Auroora vilkaisi kylpyhuoneen suuntaan, jossa kuuli suihkun avautuvan. Aiemmin mielessä käynyt Riikka palasi naisen mieleen eikä hän ollut varma mitä ajatella. Hän rakasti Riikkaa, mutta tämä ei ollut koskaan läsnä. Jos totta puhuttiin, Auroorasta ei tuntunut siltä edes silloin, kun he olivat kahden. Ei oikeasti. Riikka tuntui olevan tavoittamattomissa koko ajan, mutta silti toinen sai uskomaan, että näin oli hyvä.

Aurooran oli kuitenkin vaikea olla ajattelematta Stinaa välillä liian läheiseen sävyyn. Varsinkin nyt, kun toinen oli läsnä ja tuon oli oppinut tuntemaan jollain tasolla. Auroora muisti yhä sen päivän, kun oli luopunut Stinasta ensimmäisen kerran. He olivat tutustuneet edellisenä yönä baarissa, tanssineet koko yön ja siinä oli ollut jotain niin maagista, ettei Auroora ollut uskoa onneaan todeksi. Aamulla asiat olivat ihan toisin. Auroora oli aistinut Stinasta, ettei kaikki ollut kohdallaan. Hän oli nähnyt taistelun liekit toisen silmissä, ajatusten myrskyn, kun Auroora oli hieman tarjonnut itseään. Se seksuaalinen vetovoima, joka heidän välillään oli ollut tuolloin. Auroora sulki silmänsä silkasta muistosta.

Se sama voima oli edelleen läsnä, jollain tasolla. Stina oli osoittautunut kaiken alta ihmiseksi, vaikka olikin loukannut kurkkuaan myöten ihastuneen (Auroora nyt oli sellainen, herkästi ihastuvaa sorttia) naisen tunteita vain lähtemällä. Pahinta oli, kun ei tiennyt nimeä. Ei voinut etsiä facebookista tai liioin numeropalvelusta.

Sen sijaan puolivuotta ja Stina oli itse etsinyt Aurooran käsiinsä. Se hämmensi niin paljon Aurooraa. Miksi, oli suurin kysymys jota Auroora saattoi sinnikkäästi toistella mielessään, siltikään koskaan siihen vastausta saamatta.

Auroora siirsi katseensa takaisin televisioon ja hivuttautui hiukan jäsenystävällisempään asentoon, jotta jalat eivät puutuisi.

Riikka oli kuitenkin Riikka. Eikä Auroora halunnut leikkiä tulella, hän oli muisti kyllä kuinka pelottava Riikka oli suuttuessaan. Auroora ei ollut herkkää sorttia, mutta Riikan raivonpuuska oli ollut ahdistava, syyttävä ja yksipuolinen. Ainoa vain, että Auroora oli ollut vihan kohteena. Auroora oli ollut surkea ruuan laittaja, hän oli sotkenut hellan ja oli kykenemätön tekemään edes yhtä pientä asiaa.

Auroora ei ollut pelännyt Riikan lyövän, vaan tämän lähtevän. Aurooran oli vaikea enää puhua asioista, jotka häntä harmittivat tai pelottivat. Yksinkertaisesti tuon kiukkukohtauksen jälkeen hänestä oli tuntunut, että Riikka voisi lähteä milloin vain, jos hän vain puhuisi ohi suunsa. Auroora tiesi, ettei sellainen ollut terveen suhteen merkki, mutta hän uskotteli itselleen, ettei se ollut kuin yksi asia.

Ainoa vain, että niitä asioita oli useampiakin, kuten se, ettei Riikkaa nähnyt koskaan kunnolla. Aina he näkivät vain päivän tai pari kerrallaan. Auroora ymmärsi kyllä, että toinen kävi töissä. Ei hän sitä voinut kieltää, vaikka niin mielellään olisikin. Ainakin ne reissut, joita toinen joutui tekemään. Ne olivat turhauttavia.

Luulisi Aurooran jo tottuneen, mutta hän taisi olla niitä ihmisiä, joka tarvitsi toisen lähelleen lähes koko ajan. Huvittavaa ja turhauttavaa, kuten moni muukin asia.

Stina sammutti suihkun, Auroora jatkoi ohjelmansa tuijottelua. Maha ei ollut hetkeen kipristellyt, mikä oli hyvä asia. Hän vihasi menkkakipuja yli kaiken, miksi piti omistaa turhat munasarjat, jotka aiheuttivat vain kipuja?

Tavoista poiketen Stinalla ei mennytkään pitkään, mikä hämmensi Aurooraa. Hän käänsi katseensa avautuvan vessan oven suuntaan ja yritti melkein välittömästi kääntää sen pois. Stina asteli pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena ulos kylpyhuoneesta, hiukset tiukalla nutturalla ylhäällä ja paljastamassa kaulan. Auroora sai katseensa siirrettyä sivuun, mutta sivusilmällä hän keskittyi siihen, mitä toinen teki. Tottuneesti toinen asteli keittiöön, laittoi vettä vedenkeittimeen ja napsautti sen päälle. Ei mitään ihmeellistä tai outoa, ihan arkipäivästä, heidän kahden tavatessa tapahtuvaa rutiinia. Ainoa vain, että Stinalla oli lähes poikkeuksetta vaatteet päällä.

Stina ei tiennyt miksi oli tehnyt niin, jättänyt vaatteet vielä pukematta. Hänestä oli mukavaa käyskennellä hetken aikaa pyyhe ympärillä pitkin asuntoa, mutta ei hän Aurooran luona sitä ollut tehnyt. Nainen oli pistänyt merkille Aurooran hätääntyneen pään pois käännön, muttei ollut varma mistä se johtui. Hän oli alkanut tarkkailla Aurooraa. Hän enemmän aisti kuin näki, että toinen teki täsmälleen samaa. Se sai ilkeän kutinan leviämään vatsanseudulle. Stinan teki mieli keimailla, pyörittää hieman lantiotaan, nuolaista huuliaan ja katsoa Aurooraa.

Ja Stina tiesi, ettei Auroora ollut tehnyt mitään noista silloin, kun oli ensimmäisen kerran saanut hänet jäämään. Toinen oli ollut näkyvillä, antanut katselupintaa ja vain Stinan itsensä päättää, mihin se johti. Eikä Stina ollut vieläkään varma muistiko toinen häntä. Hymähdys, hän nappasi Aurooran katseen verekseltään kiinni.
”Mitä katselet?” Stina päätti kiusata. Auroora lehahti lohen punaiseksi poskiltaan ja käänsi päänsä kera katseen teatraalisesti kohti telkkaria.
”En mitään”, toinen sihahti hampaiden välistä hyvin nopeasti.
”Kenties tätä ihanan pehmeää pyyhettä ympärilläni?” Stina härnäsi ja siveli kyljen seutua haastavasti. Auroora piti katseensa tarkasti televisiossa, puri huultaan kiusaantuneena.
”En minä sellaista”, hän protestoi.
”Tai pyyhkeen alta vilkkuvia, pienessä sängessä olevia pohkeitani?” Stina siirtyi hiukan lähemmäksi, tuijottaen samalla tiiviisti Aurooraa. Aurooran oli pakko kääntää katseensa tarkistaakseen vilkkuivatko pohkeet oikeasti, Stina nauroi.
”Haista vittu”, Auroora torui. ”Itse tuijottelet.”
”Mitä siitä?”

Auroora jäätyi. Hän ei saanut kunnollista ajatusta päähänsä.
”Ai tuijottelet?” porkkana kysyi lopulta tukahtuneella äänellä.
”Tässähän minä sinua katson”, Stina nojautui seinää vasten keittiön ja olohuone-makuuhuoneen jakavaan kohtaan. Auroora räpytteli silmiään hämmentyneenä. Flirttailivatko he? Hän ei ehtinyt pohtia kysymystä sen enempää, kun teevesi ilmoitti olevansa valmista ja kuului terävä napsahdus keittimen lopettaessa kuumennuksen. Stina kääntyi ja koko tilanne oli ohitse. Vain kummallisia ajatuksia kummankin päässä.

Stina onnistui jossain vaiheessa pukeutumaan. Tosin, tämä kysyi Aurooralta lainaan puhdasta paitaa ja housuja, jotka olisivat hiukan mukavammat kuin lenkkitrikoot. He olivat yhdessä linnoittautuneet katsomaan televisiosta tulevaa komediaa ja lopulta olleet vain hiljaa. Eikä se tuntunut kummastakaan pahalta.

Illemmasta Stina alkoi tehdä lähtöä. Auroora lupasi, ettei lainavaatteilla ollut kiire.

Stina päästyä kotiin kaikki oli niin sumuisen purppuraista. Aurooran vaatteet tuoksuivat Aurooralta ja naisen teki mieli tuoksutella vaatteita koko ajan. Stina kävi mielessään heidän katse –keskustelua, hymyili typerästi aina vain uudestaan eikä voinut kuin todeta olevansa kusessa, ja vieläpä erityisen pahasti.

Exät napikkain

Stina kulki Auroora rinnallaan. He olivat olleet shoppailemassa ja päivä oli kaunis. Aurinko paistoi ja lämpötila oli lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Stina oli löytänyt itselleen muutaman topin, joiden löytymisestä hänen oli kiitettävä ihastuttavaa seuralaistaan. Auroora vain nauroi, helppo juttu toisille oli löytää vaatteita.

Stina kohautti harteitaan.
”Enpä minä sinulle ole mitään löytänyt”, Stina huomautti ja Aurooran poskille kohosi kevyt puna. Stinan oli pakko nipistää itseään, ettei olisi ajatellut liikaa tuota tahatonta elettä.
”Ei sinun kyllä tarvinnutkaan”, porkkana naurahti. Tämän käsissä oli vain aikoja sitten ostettu käsilaukku, ei yhtään ostosta. Auroora harvemmin taisi ostaakaan mitään, yleensä Stina oli se joka kantoi montaa ostospussia.
”Harmi, olisin tehnyt sen mielelläni”, Stina heitti puolivahingossa lisää vettä myllyyn. Hänestä oli niin ihanaa nähdä punan syvenevän Aurooran poskilla.

Kaupat vaihtuivat ja lopulta aurinko oli jo onnistuneesti paahtanut koko kadun polttavan kuumaksi. Stina oli valinnut minisortsit sekä kevyimmän toppinsa, mutta silti hiki tuntui valuvan pitkin selkää. Auroora seisahtui ihastelemaan Marimekon näyteikkunaa.
”Me voitaisiin lähteä käymään jäätelöllä”, Stina ehdotti. Hän kääntyi kunnolla Aurooran puoleen, kun ikkunan heijastukseen piirtyi tuttuakin tutumpi hahmo. Stina jähmettyi.
”Joo, voisi”, Aurooran ääni kuulosti sumutorvelta, kun tämä alkoi jatkamaan heidän matkaansa. Sen sijaan Aurooran ilme kirkastui ja tämä loikkasi Stinan ikkunasta näkemän hahmon syliin.

”Mitä hittoa sinä teet täällä?” Aurooran äänessä oli intoa ja lempeyttä. Lempeyttä, jonka Stina olisi halunnut suuntautuvan ihan kehen tahansa muuhun (eniten ehkä itseensä) kuin tuohon käärmeen poikaseen.
”Pääsinkin jo aikaisemmin työmatkalta”, nainen suikkasi nopean suukon Aurooran poskelle. Auroora rutisti naista niin, että tämä oli tukehtua, olevinaan. Polkkamittaiset vaaleat hiukset, joiden latvat oli taivutettu sisäänpäin, punatut huulet, huoliteltu meikki. Stina kääntyi hitaasti eikä aikonutkaan esittää mukavaa. Kaikki kuoren alle peitetyt muistot vyöryivät hänen ylitseen. Muistot toisen vartalosta, kosketuksesta, turhaan odotetuista illoista ja öistä sekä muistot naurunhetkistä sekä suruista. Päällimmäisenä oli näky tuon naisen kielestä jonkun muun kurkussa, sekä sivuteitse tulleet tiedot pettäjäkuningattaren riennoista… Stina ei nähnyt mahdollisuuttakaan antaakseen minkäänlaista arvostusta tuolle naiselle.

Auroora oli aikeissa esitellä rutistuksessaan olevan naisen, mutta Stinan ilme sai aikaan ihme kakaisun hänen kurkustaan. Tummaverikkö näytti hurjistuneelta.
”Riikka”, Stina sylkäisi sanan suustaan, häntä oksetti. Riikka siirsi katseensa Aurooran seuralaiseen ja jähmettyi. Auroora saattoi tuntea koko toisen kehonkielen kosketuksensa alla eikä uskaltanut päästää irti. Nämä kaksi tunsivat toisensa… Mistä?
”Stina”, Riikka nyökäytti päätään, ääni oli mitäänsanomaton, ja siirsi katseensa Aurooraan. ”Lähdetään kotiin?” Niin lempeä.

”Olin menossa Stinan kanssa jäätelölle”, Auroora sai sanottua hämmentyneenä.
”Ehkä me voisimme…”
”Eiköhän Aurooralla ole vapaus itse päättää mitä haluaa”, Stina sanoi kylmästi, pidättäen kiukkuaan.
”Eiköhän neiti Kanervakin osaa pitää suunsa kiinni”, Riikka mulkaisi Stinaa kylmästi.
”Hei, lopettakaa…” Auroora yritti, mutta päätyi Riikan taakse tämän tyrkätessä kovakouraisesti tyttöystävänsä sivummalle.
”Niin osaankin, toisin kuin eräät. Ainiin, sitä suuta kun piti jakaa joka helvetin ikiselle muijalle tässä maassa”, Stina piti vaivoin äänensä tasaisen kylmänä. Häntä vitutti, itketti, ahdisti, pelotti. Hän inhosi tuntea, inhosi tuntea nämä samat tunteet uudestaan.
”Kuulehan, sinä se jaksoit aina vain manipuloida ja tehdä elämästämme haastavaa. Sinun takiasi luovuin kaikesta! Ja mitä sain? Kasan paskaa”, Riikan ääni alkoi väristä. Auroora riensi oitis hyssyttelemään, Stinan oli vaikea uskoa silmiään. Hän näki Riikan esityksen läpi, hän tiesi, ettei tuo nainen oikeasti ollut purskahtamassa itkuun.

Ja Stina näki, ettei Auroora nähnyt. Auroora, joka jaksoi aina uskoa ihmisistä hyvää, lohdutti tuota krokotiilin kyyneleitä vuodattavaan käärmeeseen.
”Vitun huora”, Stina murahti. ”Ainiin, et ottanut edes rahaa vastaan, oletkin lutka.”
”Mistä hän puhuu”, Aurooran ääneen oli tullut hätäännystä ja itkua. Hän oli välikädessä, jossa hänen oli pakko asettua rakkaansa puolelle.
”Tuo”, Riikka osoitti Stinaa. ”Pilasi elämäni neljä vuotta sitten. Tuo noidankurppa sai minut luopumaan kaikesta, suurin piirtein matelemaan jalkojensa juuressa. Ja mitä sain vastapalkaksi? Kylmyyttä, yksinäisyyttä, masennuksen. Yritin tehdä kaikkeni, että meillä olisi hyvä olla…” Riikka puhkesi kyyneliin olevinaan niin suuren tunnepurkauksen voimasta.

”Mitä..” Aurooran ote tiukkeni Riikasta ja samalla se siirtyi Stinaan. Stina musertui sen katseen alla. Pohjaton suru, yllättyneisyys ja pelko tarttuivat häneenkin. Oli vaikeaa pitää yllä kylmää maskia, kun omien tunteiden lisäksi toisen tunteet myötäelivät hänessä.
”Sinä saasta”, Stina osoitti sanansa Riikalle. ”Meistä kahdesta se olit sinä, joka pilasi elämämme. Työreissuja, bileiltoja…”
”Turpa kiinni”, Riikka mylvähti itkun seasta. ”Älä suolla valheitasi, lopeta!” Hysteria alkoi saada osakseen katseita, Auroorakin huomasi sen.
”Mitä jos me mentäisiin sittenkin sinne kotiin?” hän kysyi lohduttaen ja silitellen Riikan selkää. Riikan oli vaikea hengittää ja hän niiskutti käteensä.

”Pysy kaukana hänestä”, Stina osoitti sanansa Aurooralle. ”Tuosta akasta ei ole kuin harmia, luota minuun!”
”Puhuu nainen, joka ei osaa muuta kuin tuottaa niitä!” Riikka kirkui.
”Ole hiljaa saatana!” Stina kiukustui ja otti askeleen kohti Riikkaa.
”Nyt hiljaa molemmat!” Aurooran ääni oli jämäkkä, mutta Stina aisti sen epätietoisuuden, mitä toinen koki.
”Hän on pettäjä”, Stina sopersi tunnekuohun alta.
”Mennään kotiin”, Auroora oli kuin ei olisi kuullutkaan. Hän otti Riikan syleilyynsä ja lähti taluttamaan pois tapahtumapaikalta.

”Entä minä?” Stina sai vaivoin hillittyä vihan ja halun juosta ja kaapata Auroora mukaansa.
”Mene kotiin”, Aurooran ääni oli tunteeton. Se satutti Stinaa sisäisesti, aivan kuin raastinraudalla olisi vedetty pitkin sisuskaluja.

Stina tuijotti kyyneleet poskille valuen ystävänsä perään. Hän ei saattanut uskoa sitä todeksi, hän ei vain kyennyt. Hän oli kuunnellut monet illat ja päivät tarinoita Riikasta, joka oli hellä ja huomaavainen, jaksoi tuoda tuliaisia aina kun oli ulkomailla työreissulla, piti kokkaamisesta. Jos Stina olisi tajunnut. Jos hän vain olisi tajunnut…

Riikka Pulkkinen ei ollut hellä ja huomaavainen. Riikka Pulkkinen oli manipuloiva, narsistinen ja ennen kaikkea, epäluotettava ihminen. Riikka Pulkkinen oli pettäjä isolla peellä. Stina joutui kokoamaan itseään hyvän tovin, ennen kuin onnistui lähtemään kohti kotia.

Riikka oli pilannut hänen elämänsä, se käärme ei todellakaan tekisi sitä Aurooralle. Mutta mitä Stina pystyi tekemään? Riikka oli jo selkeästi pyöritellyt hyväuskoisen Aurooran pikkusormensa ympärille. Tummahiuksinen pisti juoksuksi. Ostoksen hölskyivät käsissä holtittomasti, mutta yhtä holtittomia olivat naisen päänsisäiset ajatukset. Kadut vaihtuivat ja tuttuakin tutummat, harmaat ja ankeat kerrostalot, tulivat näkyviin. Stina ohitti kaksi ja suuntasi sitten kolmannen pihalle. Kylkeä pisti ja silmiä kirvelsi. Vihdoin Stina oli oman rappunsa ovella. Oli vaikea saada avain sopimaan lukkoon, mutta lopulta Stina onnistui vapisevin sormin.

Stina harppoi portaita monta kerrallaan kolmanteen kerrokseen, onnistui ensimmäisellä saamaan oman asuntonsa oven auki. Hän ehti vain sulkea sen perässään, kun kyyneleet musersivat hänet alleen. Stina valui nyyhkyttäen ovea vasten lattialle. Hän piteli vielä osittain ovenkahvasta, puristi toisella kädellään kynnet kämmeneen.

Miten tutustui?

Stina tutustui Riikkaan ollessaan 17. He tapasivat baarin pihalla, josta Stina oli noutamassa humalaista ystäväänsä skootterilla. Riikka oli ollut tuolloin klassinen, vaaleahiuksinen blondi, jonka vaatetus oli arkinen. Tämä oli tullut baarin ulkopuolelle tupakalle, hänen mielestään sisätupakointitilat haisivat syövälle. Stina oli hämmentynyt toisen huomiosta. Tupakan savu oli yskittänyt hänen kurkkuaan ja Stina oli löyhytellyt savua pois kasvoiltaan. Riikka oli huomannut sen.
”Et taida polttaa”, nainen imaisi tupakkaansa ja ojensi sitten Stinalle. ”Kokeile.”

Stinasta toinen oli ollut siisti, niin cool, vaikka he olivat tunteneet vain hetken. Hän oli epäröinyt jonkun aikaa, nähnyt kuinka tulipesä söi savukkeen reunoja pienemmäksi. Lopulta Stina tarttui tupakkaan ja nosti sen huulilleen, päällimmäisenä oli ajatus: minähän välillisesti pussaan tuota naista.
”Näinkö?” Stina kysyi ja imaisi varovaisesti. Se oli hänen ensikosketuksensa tupakkaan, jota hän oli vihannut aina. Hän oli jopa yrittänyt saada muutamaa kaveriaan lopettamaan polttamisen. Hän puhalsi poskiin kertyneen savun ulos ja ojensi jo tupakkaa takaisin.
”Vedä henkeen, pilaat nätit poskesi tuommoisella sauhuttelulla”, Riikka nauroi. Stina palautti tupakan suulleen epävarmasti. Hän kokeili vetää henkeä samaan aikaan, kun imi tupakkaa ja aiheutti itselleen yskän kohtauksen.
”Kyllä se siitä, noin minullekin kävi ensimmäisellä kerralla”, Riikka nauroi.

Niin heidän tiensä olivat ristenneet ensimmäisen kerran. Riikka oli antanut oman numeronsa, mutta Stina ei ollut muistanut omaansa ulkoa eikä hänellä ollut puhelin mukana. Riikka oli vaatinut Stinaa soittamaan hälyn heti, kun olisi kotona. Stina oli totellut, mutta Riikasta ei kuulunut viikkoon mitään. Ehkä hän oli ollut liian humalassa muistaakseen?

Riikka jäi pyörimään Stinan päähän, eikä tuntunut haluavan kaikota sieltä ja lopulta hän itse laittoi viestiä.

”Muistatko minut?”

”Kuka siellä?”

”Tyttö baarin edestä.”

”Sori, olen unohtanut tallentaa numerosi”, Riikka pahoitteli viestissä. Stinan sydän hypähti kurkkuun. Se oli niitä aikoja, kun hän vielä etsi itseään ja pohti halujaan. Ja lopulta tuo baarin pihalla tavattu naisen alku oli Stinan ensimmäinen, muttei todellakaan viimeinen.

Stina oli umpirakastunut ja onnellinen. He seurustelivat näennäisesti onnellisina. Riikka oli alkuun hyvä, hellä ja lähes aina läsnä, mutta vähitellen naisella alkoi tulla yötöitä. Riikka ymmärsi sen, olihan toinen hoitoalalla.

Paha vain, että kerran Stina näki tyttöystävänsä työvuorolistan ja tajusi tulleensa huijatuksi. Stina raivostui Riikan valehtelusta, he riitelivät ensimmäisen kerran. Ja lopulta Riikka sai Stinan uskomaan, että vuorolistaa oli päivitetty ja ne olivat nykyisin sähköisesti hänen puhelimessaan.

Hetken aikaa Riikka huomioi Stinaa kuin ainokaistaan, suuteli ja toi kukkia. Leipoipa kerran kakunkin. Stina alkoi unohtamaan epäilyksensä, kaikkihan oli taas hyvin. Mutta pian Riikka alkoi taas olla vähemmän kotona. Stina odotti monta yötä, yksin, toivoi ja odotti. Hän ei uskaltanut tavata ystäviään, jotta olisi varmasti kotona Riikan jälleen näyttäytyessä. Riikka oli Stinalle kaikki kaikessa.

Kahden seurusteluvuoden kynnyksellä kaikki alkoi pikku hiljaa repeilemään Riikan järjestämistä kulisseista. Stina sai selville tämän yhden vakituisemmista seksikumppaneista, todellakin vahingossa. Stina tutustui Piiaan ollessaan kahvilassa töissä ja he tulivat hyvin toimeen. Piiaa olisi voinut hyvin kutsua ystäväksi, jos asiat olisivat menneet toisin. Piia lähti kahvilasta ja tapasi ulkona jonkun. Stina pääsi juuri omasta vuorostaan, kävi vaihtamassa vaatteensa ja poistui kahvilasta kauppakeskuksen puolelle. Hän ajatteli käydä ostamassa itselleen suklaata lähes alimman kerroksen S-marketista.

Stina ei ollut vielä tänäkään päivänä varma olisiko halunnut peruuttaa ne askeleet liukuportaisiin. Hän oli astunut portaille ja alkanut kaivaa puhelinta laukustaan. Ajatuksena naisen alulla oli laittaa sydämien täyteinen viesti Riikalle, että hän oli päässyt töistä ja kaikki oli hyvin. Sen sijaan kädet puristuivat puhelimen ympärille ja oli vähällä, ettei Stina rikkonut sitä otteessaan. Tummat silmät todistivat kuinka Riikan kieli upposi syvälle Piian kurkkuun wc syvennykseen johtavassa kulmauksessa. Riikan käsi kulki pitkin Piian kylkeä eikä Stina kyennyt kuin kompastelemaan liukuportaiden lopun.

Hän ei mennyt keskeyttämään, kääntyi vain kannoillaan ja suuntasi ulos. Hän ei kyennyt ymmärtämään näkemäänsä. Ja ennen kaikkea, Stina syytti itseään. Hän ei ollut ollut tarpeeksi rakastava ja hyvä vaimo Riikalle. Hän oli mokannut jossain, eikä ollut siksi riittänyt. Niin sen täytyi olla.

Stina oli ensin suunnannut kohti heidän yhteistä kotiaan, mutta kääntänyt suuntaa lennossa. Hän oli tajunnut tuona maaliskuisena iltana elävänsä valheessa, helvetin suuressa sellaisessa. Samana iltana Pave muuttui hyvän päivän tutusta tukevaksi olkapääksi ja ystäväksi.

Riikan tullessa kotiin ja huomatessaan Stinan pakkaavan, tuli kiire selvittelemään, että mitä missä ja milloin.

Tunnelma kiristyy

Riikka kulki Aurooran rinnalla kauppakeskuksen käytävää. He olivat riidelleet edellisenä päivänä tutuksi tulleesta aiheesta, Stinasta. Stina oli Riikan exä, mutta Aurooran paras ystävä. Riikan mielestä Aurooran piti valita ja syyllisti, kun tämä ei suostunut tekemään sitä. Riikan mielestä Auroora oli pahan alku ja juuri, koska Stina pilasi hänet. Aurooran mielestä Stina ei vaikuttanut häneen millään tavoin. Auroora oli räjähtänyt totaalisesti Riikan töistä ja ainaisesta poissaolosta, todennut toisen olevan itsekäs paska, kun ei ollut hänen tukenaan vaikeina aikoina. Riikka oli purskahtanut itkuun, ja ensimmäistä kertaa Auroora oli epäillyt itkua. Hän oli hetken katsonut avuttomana vierestä ja lopulta alistunut lohduttamaan, hän ei kestänyt nähdä itkevää ihmistä, varsinkaan naisystäväänsä.

He eivät olleet missään vaiheessa sopineet. He olivat käyneet makuulle Aurooran sänkyyn, katselleet telkkaria, suudelleet kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Riikka oli kuiskinut sanoja Aurooran korvaan: ”Kyllä kaikki vielä järjestyy, kun unohdat sen huoran. Kyllä sinä opit olemaan onnellinen minun kanssani, olenhan minä tässä.”

He olivat toteuttaneet jo aiemmin sovitun kaupunkireissunsa, mutta Auroora oli poissaoleva. Hän ei kestänyt sitä tunnetta, että hän tiesi jonkin olevan vialla. Ainut vain, ettei tieto yltänyt syyhyn asti. Miksi jokin oli vialla? Liittyikö se jokin Riikkaan?

Riikka innostui Vero Modan näyteikkunassa olevasta nahkatakista ja osoitti sitä innoissaan Aurooralle.
”Tuo näyttäisi ihan helvetin hyvältä minun päälläni, eikö näyttäisikin”, hän intoili.
”Joo”, Auroora töksäytti ja jatkoi matkaa. Riikan kulmat kurtistuivat.
”Mennään kokeilemaan”, hän tarttui Aurooraa käsikynkkään ja veti liikkeeseen. Auroora riuhtaisi kätensä irti ärtyneenä.
”Älä riuhdo”, hän tiuskaisi. Riikan ilmeessä oli jotain vaaran tuntua, mutta tämä kääntyi kuitenkin hakeakseen itselleen ikkunassa näkemänsä nahkatakin kokeiluun. Auroora siirtyi hipelöimään vaatteita hajamielisesti. Hän ei katsellut mitään itselleen, häntä ei kiinnostanut sillä hetkellä mikään kankaisiin liittyvä. Päässä myllertävät ajatukset olivat niin ristiriitaisia. Loppujen lopuksi jokainen ajatusten käymä polku päättyi hänen ja Riikan eroon. Mikään ei vain toiminut, kaikki oli turhaa eikä todellakaan sen vaivan arvoista, että Auroora olisi rikkonut itsensä Riikan takia.

”Tule, mennään kokeilemaan”, Riikka nappasi taas Auroora kädestä, eikä se ollut tällä kertaa mikään hellä ote. Auroora riuhtaisi kätensä irti.
”Älä satuta”, hän kivahti ja perääntyi pois toisen läheltä. Stina oli ollut oikeassa, Riikassa oli jotain pahasti vialla.
”Sinä olet vain niin herkkä”, Riikka hymyili hymyä, joka yleensä rauhoitti Aurooran oloa. Nyt se oksetti, sai Aurooran tuntemaan itsensä typerykseksi. Tuo hymy ei vain voinut olla aito!
”Jätä minut rauhaan”, Auroora kääntyi ja lähti kävelemään pois.
”Hei, mikä sinulla nyt on?” Riikka kiiruhti toisen eteen, hän yritti olla huolestunut.
”Ei mikään”, Auroora luovi tiensä Riikan ohitse ja suuntasi pois liikkeestä. Riikka kiiruhti hänen peräänsä.
”Hei, nyt! Kerro mikä ihme sinua vaivaa, Stinako tämän teki? Hän on kaiken takan, yksi saatanan huora joka tunkeutuu kaikkien asioihin…”
”Nyt turpa kiinni!” Auroora kääntyi niin nopeasti, että Riikka törmäsi häneen. Hän perääntyi välittömästi monta askelta vaaleahiuksisesta. ”Sinä et puhu minun ystävästäni noin, et, vaikka hän olisi tehnyt sinulle mitä!”
”Sinä et tunne sitä käärmettä!” Riikka älähti.
”Paremmin kuin sinut”, Auroora sanoi jäätävästi. Hän tuijotti jäänsinisillä silmillään Riikkaa, joka tuijotti takaisin omilla harmailla silmillään. Auroora väisti ensimmäisenä.
”Olet ihastunut siihen noitaan”, Riikka rääkäisi kuin olisi itse ollut sellainen.
”En!” Auroora vastasi aivan liian nopeasti, jotta olisi ollut varma. Se oli enemmän parahdus, totuus siitä kaikesta, jota hän tunsi vain päällisin puolin. Hän ei saanut olla ihastunut eikä varsinkaan ihmiseen, joka oli halunnut häneltä vain seksiä.

Riikka perääntyi, hänen ryhtinsä katosi ja kyyneleet lähtivät valumaan. Auroora hätääntyi, mutta vihanpuuska piti hänet lujana. Hän ei mennyt lohduttamaan Riikkaa.
”Valehtelija! Saatanan kusipää!” Riikka kirkui ja herätti varmasti kaikkien ostoskeskuksessa asioivien ihmisten huomion. ”Mitä minä olen sinulle tehnyt? Tein kaikkeni ja miten sinä kiität? Katselet jotain huoraa, joka ei arvostaisi sinua missään elämässään pätkääkään!”

Aurooralle riitti, hän ei sietänyt kuulla yhtäkään haukkumanimeä enää Riikan suusta.
”Se on loppu”, Auroora sanoi. ”Täysin. Anna avain!”

Se ei ollut toteamus, vaan puhdas käsky. Auroora ojensi kätensä ja tuijotti tunteettomasti Riikkaa. Riikan kyyneleet olivat tyrehtyneen kuin seinään, hän oli tajunnut niiden tehon olevan olematon. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Kuka hänen edessään seisoi? Miksi Auroora ei taipunut? Hätäännys ja yksinjäämisen pelko valtasi Riikan.

”Avain”, Auroora astui askeleen lähemmäksi. ”Tai soitan poliisit.” Riikka alkoi hätäisesti kaivamaan takkinsa taskuja, riuhtoi avainnipun esiin ja suuttuneena yritti riuhtoa oikeaa avainta irti nipusta. Auroora tuijotti niin pistävästi ja vihaisesti, ettei se helpottanut hänen täriseviä käsiään yhtään. Riikka tunsi putoavansa tyhjän päälle. Hän oli riippuvainen Auroorasta, hänen piti laittaa Auroora tajuamaan se.
”Älä tee tätä”, hän sopersi. ”Et voi jättää minua, me olimme niin onnellisia…”
”Sinä olit”, Aurooran ääni oli kylmä, suorastaan julma. Riikka sai avaimen nipusta ja läimäisi sen toisen käteen.
”Me voisimme olla, parannetaan kumpikin tapoja, sinä ja minä”, Riikka aneli. Auroora pysyi paikoillaan, Riikka näki toisen epäröivän ensimmäistä kertaa ja tarttui siihen. ”Me pystymme siihen. Meistä tulee onnellisia. Yritän saada työkeikkoja lähempää, että pääsen sinun viereesi!”

Aurooran ajatukset maalasivat tuota Riikan maalaamaa täydellistä kuvaa, johon hän olisi hypännyt ilomielin vielä viikko sitten. Uskonut ja niellyt kaiken mukisematta, mutta tajunnut jälleen kuukauden päästä, ettei mikään ollut muuttunut. Kahdeksan kuukautta sai luvan riittää. Niistä vain ensimmäiset kaksi olivat olleet tasapainoisia ja fiksuja, loput joko odottelua, hetken onnea tai loppu ajasta, riitelyä.
”Ei”, Auroora kuiskasi. Perääntyi ja kääntyi. Riikka tyrmistyi. Hän ei ollut onnistunut? Mitä oli tapahtunut?


Stina tuijotti tapahtumia etäämpää, Pave rinnallaan. Heidän katseensa kohtasivat koko tilanteen rauetessa. He molemmat tajusivat mitä Riikan ja Aurooran ero tarkoitti. Stina oli väliinputoaja, se, joka oli lopulta ilmeisesti saanut kaksikon riitoihin ja lopulta eroamaan. Stina oli se, joka oli ihastunut kurkkuaan myöten, ehkä rakastunutkin. Auroora oli vapailla markkinoilla, muttei vapaa. Stina oli ystävä, johon toisella täytyi olla mahdollisuus turvautua, ei rakastaja. Väliinputoajan roolissa oli vaikeaa olla.
”Voi miksi sillä ei voi olla heteroa kaveripoikaa”, Stina siirsi katseensa Paveen, joka myötäili. He kumpikin ymmärsivät kuinka vaikeaan tilanteeseen Stina oli pian joutumassa. Eikä siihen menisi kauaa, sen he kumpikin tiesivät. Auroora soittaisi pian, itkukurkussa tai raivoissaan. Ja Stinan tulisi lohduttaa, vaikka oli onnensa kukkuloilla. Riikka oli saanut ansionsa mukaan, Riikka ei ansainnut ketään.
”Tilannetta pitää nyt seurata”, Pave huokaisi lopulta. ”Jos kuitenkin oikein tulkitsin, Aurooralla saattaa jotain tunteita kuitenkin olla sinua kohtaan.”

Stinan sydämessä läikähti Paven sanoessa niin, mutta hän sulki toiveiden valuvat hanat nopeasti. Nyt ei saanut toivoa. Oli kuitenkin eräs asia, joka Stinaa huoletti. Pavekaan ei tiennyt sitä. Ja se jokin oli Riikan kostonhalu. Stina näki, kuinka Riikka tuijotti Aurooran perään eikä se katse ollut miellyttävä, vaan raivoisa ja laskelmoiva. Lopulta nainen kääntyi kannoillaan ja suuntasi liikkeeseen, josta kaksikko oli putkahtanut riitelemään käytävälle.

”Voi helvetti”, Stina huokaisi. ”Tästä ei tule helppoa…”
”Ei”, Pave myönsi. ”Mutta, mikäpä naisasioissa olisi.”


Auroora laittoi ensimmäisen viestin Stinalle vasta parin tunnin päästä koko tapahtuneesta, vaikka jälkimmäisenä mainittu oli odottanut sitä saapuvaksi heti. Viesti ei ollut mitään sellaista, mitä Stina oli odottanut. Siinä ei ollut tuskaa, ei kyyneleitä, ei mitään. Se oli turta, kylmä ja ennen kaikkea tunteeton. Yksinkertainen ja lyhyt lause, ei lainkaan Aurooran tapainen.

Me erottiin.

Stina ei ollut varma miten reagoida, siksi hän kirjoitti lyhyen viestin takaisin: Hyvä vai paha? Hän yritti tunnustella Aurooran mielentilaa, etsiä siitä jotain tarttumapintaa, josta lähteä purkamaan tätä vyyhtiä selkeämpiin osioihin.

Vastaus, jonka Stina sai, oli yksisanainen: Hyvä.

Ero oli siis hyvä, toisella ei kuitenkaan todellakaan täytynyt olla hyvä olo. Ei hymiöitä, ei pitkiä lauseita. Stina naputti hätäisesti, pakkasi jo ulkovaatteita niskaan ennen kuin ehti edes lähetä nappia painaa.

Tulen sinne.

En ole kotona.

Missä?! Hätäännys iski, mutta myös tajuaminen: tietenkään Auroora ei ensimmäisenä mennyt paikkaan, joka muistutti Riikan ja hänen yhteisistä ajoista. Ei Stinakaan ollut kyennyt kuin pakkaamaan tavaransa ja sulkemaan kerrostalon oven loppulisesti. Riikka ei todellakaan ollut saanut häntä pyörtämään päätöstään, vaikka oli luvannut, ettei pettäisi enää ja että he voisivat elää onnellisina taas. Stina oli nähnyt ja tuntenut monet petokset itsessään ja sisällään. Hän oli tajunnut, ettei Riikka ollut yhden ihmisen rakastaja, eikä todellakaan aikonut antaa sille narsistille enää valtaa itseensä.

Missä olet, tulen sinne ja piste!?

Stina nappasi avaimet matkaan ja laittoi viestiä vielä Pavelle: En tiedä onko kaikki ok, se ei ole kotona ja tuntuu olevan tolaltaan. Ei olla kuin viestitelty.

Pave vastasi tapansa mukaan nopeasti: Etsi se, ei ole hyvä olla tällaisella hetkellä yksin! Onnea matkaan.

Stinakin ymmärsi sen. Hän saattoi vain kiittää onneaan, että Pave oli ollut hänen elämässään muutama vuosi takaperin. Ilman Pavea Stina ei edes tiennyt, mitä olisi tehnyt. Olisiko hän koskaan osannut pysyä kaukana Riikasta, kun jokainen solu huusi päästä takaisin toisen luokse? Stina ei tiennyt eikä halunnut tietää. Hän lähetti huolestuneen hymiön Pavelle ja harppoi portaita ulos koleaan ja sateiseen säähän.

Karilla, Pistokuja 7 a3. Karille on ok, että tulet.

Stina huokaisi helpotuksesta, veli oli todella hyvä juttu. Stina myös muisti, kuinka rento ja mukava toinen oli ollut, vaikkeivat he olleetkaan tunteneet baarissa tutustuessaan ja ensi kertaa virallisesti nähdessään. Kari kuitenkin puhui Aurooran kavereista ja tämän elämästä, kuten veljen kuului: ystävälliseen, huolehtivaan ja leikkisään sävyyn. Stina oli aika varma, että Auroora puhui kaikesta veljensä kanssa.

Stina avasi Maps –sovelluksen puhelimestaan ja kirjoitti osoitteen. Hän kokeili ensin kävelyreitin etsimistä, mutta viidentoista kilometrin matka tuntui hieman liian vaivalloiselta. Hän tarkisti reitin ja laski linja-autojen kulkureittejä. Kello oli lähempänä kolmea, pian alkaisi ruuhka-aika ihmisten päästessä töistä. Linja-autotkin kulkisivat hyvin, joten periaatteessa niillä varmasti pääsisi. Stina avasi aikatauluoppaan, jonka oli ladannut puhelimeensa, ja alkoi selata bussireittiä ja valita busseja joilla kulkea. Matkaan kuluisi parhaimmillakin reittivalinnoilla yli tunti, jos meinasi julkisia käyttää.

Stina vilkaisi puhelimensa ylälaidasta kellon, vilkaisi edessä häämöttävää linja-autopysäkkiä, jolle hän oli lähtenyt jo suunnistamaan. Ehei, Stina päätti, hän ei odottaisi. Nainen selasi numeroluettelostaan taksipalveluiden numeron ja soitti itselleen taksin. Lähin taksi oli onneksi viiden minuutin päässä ja pian nainen jo istui taksin etupenkille. Kuskina oli miellyttävän oloinen, keski-ikäinen mies, joka jutteli koko matkan koiristaan. Stina hymyili ja nyökkäili, mutta huoli Auroorasta esti häntä oikeasti nauttimasta matkasta.

Perillä he olivat n. 40 minuutin kuluttua siitä, kun Stina oli tilannut taksin. Ruuhkaa oli ollut keskustan läpi ajettaessa jonkun verran, mutta isolle tielle päästyään matka oli taittunut nopeasti. Stina ojensi korttinsa, kuski naputteli tuntuvan summan kortinlukijaan ja ojensi sen Stinalle. Tämä paineli tunnuslukunsa, nappasi korttinsa ja kiitti kyydistä.

Hän kiiruhti etsimään oikeaa rappua. Kerrostalot olivat aika uusia, eivät kuitenkaan niin uusia kuin Aurooran asunnon kerrostalo. Kerrostalojen seinämät olivat jotain kiiltävää materiaalia, jota Stina ei tunnistanut eikä sillä kertaa välittänytkään. Hän suuntasi portaat ylös talon toiselle puolelle, sillä portaikot sijaitsivat sisäpihalla. Sisäpihalla avautui lasten aidattu leikkikenttä, jossa oli pari keinua, hiekkalaatikko ja pomppulauta.

Portaikon löydettyään Stina kokeili ensin ovea, mutta sen ollessa lukossa (kuten kaikkialla tässä kaupungissa) hän etsi oikean napin. Myllyoja luki asunto kolmen kohdalla ja hän painoi summeria pienen hetken. Pian tuli vastaussummeri ja Stina vetäisi oven auki. Hän harppoi portaat kaksi kerrallaan toiseen kerrokseen, jossa asunto kolme sijaitsi. Ovi avautui juuri, kun hän pääsi sen luokse. Vastassa oli punasilmäinen Auroora, jonka katse oli väsynyt ja hiukset sotkussa. Stina kapsahti suoraan tämän kaulaan ja rutisti itseään vasten. Kukaan, ei kukaan saisi saada Aurooraa tällaiseksi. Ei noin kaunista ihmistä voinut hajottaa. Stina rutisti lujaa, kuiski korvaan rauhoittavia ja lohduttavia sanoja. Auroora tarrasi Stinaan voimakkaalla otteella. Tämä puristi kätensä Stinan takin selkämykseen, painoi päänsä, lyhempi kun oli, rinnoille ja vavahteli.

Kari nojasi kauempana asuntonsa seinään, oli ristinyt jalan toisen ylitse. Hän näki jotain, mitä kumpikaan, Stina tai Auroora, ei nähnyt. Hän näki kaksi herkkää, särkynyttä ihmistä, jotka kuitenkin taiteilivat samalla aallonpituudella. Ainoa vain, että kumpikin yritti pysytellä kaukana tuosta aallonpituudesta. Kari näki kaksi rakastunutta, toisiinsa ripustautuneina. Ja hän näki taiston Stinan silmissä. Kari ymmärsi, hän tunsi toisen myötäelävän siskonsa tunteita, käyvän ne läpi itsessään ja helpottavan toisen oloa jo vain jakamalla ne tunteet. Eikä asia liittynyt millään tavalla siihen, että Riikka oli HäHänmyös Stinan ex tyttöystävä.

Stina oli ensimmäinen, joka alkoi irrottautua halauksesta.
”Pitäisikö ovi sulkea?” hän sopersi tunnekuohunsa keskeltä.
”Joo”, Auroora peruutti, muttei päästänyt irti. Stinan läsnäolo oli niin lohduttava, helpottava. Stina veti oven perässään kiinni ja huomioi samalla Karin nyökkäyksellä. Kari nyökäytti takaisin, nousi molemmille jaloille ja viittoi peremmälle.
”Menkää olohuoneeseen, keitän teille kahvia”, hän sanoi. Ääni oli hieman apea.
”Stina ei juo kahvia”, Auroora totesi kuin automaationa. ”Se tykkää mansikkateestä.”

Kari nyökkäsi.
”Keitän sitten meille kahdelle kahvia ja Stinalle teetä”, hän siirtyi toiseen suuntaan, keittiöön.

Karin asunto oli iso kaksio, jossa oli erillinen keittiö. Toisin kuin Aurooran kämppä, tämä kämppä sisälsi saunan, mutta hieman turhan pienen kylpyhuonetilan. Asunto oli sisustettu tyylikkäillä puisilla huonekaluilla, joiden värimaailma lähenteli tummanruskeaa tai mustaa. Sohvat, joita oli kaksi, oli verhoiltu vaaleilla kankailla. Keittiössä oli lasinen ruokapöytä, jonka ympärillä oli kuusi mustalla nahalla päällystettyä penkkiä. Parveketta asunnossa ei ollut, mutta näkymät ikkunoista avautuivat sekä sisä- että ulkopihalle.

Makuuhuoneessa oli kahden hengen sänky, mutta vain yhdelle peitto sekä tyyny. Peti oli petaamaton. Stina ja Auroora siirtyivät olohuoneeseen. Stina istuutui varovaisesti sohvalle, ihan sen vasempaan laitaan. Auroora käpertyi pää hänen syliinsä ja tuijotteli eteensä. Stinan pitkät sormet alkoivat automaattisesti sivellä toisen hiuksia. Hän hämmentyi niiden pehmeydestä ja paksuudesta. He eivät olleet sänkyyn päätymisen jälkeen olleet näin lähekkäin halausta pidempään. Kaikki tuntui kummalliselta, mutta Stina ei voinut olla tuntematta onnea sisällään.
”Miten ehdit näin nopeasti?” Auroora kysyi. ”Ei linja-autot kulje noin nopeasti.” Tietenkin Auroora tiesi, ettei Stinalla ollut ajokorttia. Stina hymyili haikeasti.
”Tulin taksilla.”

Kari hymyili katsoessaan siskoaan sekä Stinaa. Stina oli jo osoittanut hänelle välittävänsä Auroorasta ja toivovansa tälle pelkkää hyvää. Kuka nyt maksaisi kalliin taksimatkan, jos ei oikeasti välittänyt?

”Tyhmä”, Auroora mutisi. ”Ei minun takiani tarvitse.”
”Mitä vain, sinun takiasi”, Stina vastasi enempää miettimättä. Auroora jähmettyi ja henkäisi. Stinan liike hiuksissa ei lakannut, tämä itse ei ollut edes tajunnut sanoneensa jotain erikoista.

Auroora kuitenkin painoi silmänsä umpeen ja tunsi uusien kyyneleiden putkahtavan jostain. Hän oli itkenyt koko sen ajan, kun oli ollut Karin luona. Hän oli kironnut maailman helvettiin. Lopulta Kari oli ollut se, joka muistutti maailman jatkuvan, ja ystäviäkin olevan olemassa. Hän ei ollut käskenyt, enemmänkin vain kehottanut, puhumaan jollekulle, kenen uskoi kuuntelevan. Sen enempää ajattelematta Auroora oli valinnut Stinan numeron.

Ja nyt hän oli tässä, makasi Stinan sylissä, kuten oli vielä edellisenä iltana maannut Riikan sylissä. Hän kohotti katsettaan, huomasi Stinan katseen suuntautuneen televisioon. Se oli jäänyt heiltä auki, vaikka se olikin ollut enemmän vain taustameluna, kun Kari ja Auroora olivat puineet Riikkaan liittyviä asioita. Jokin tässä tilanteessa tuntui niin erilaiselta Riikkaan verrattuna. Stina oli paljon kovempi, tällä ei ollut pehmeät jalat eivätkä rinnat todellakaan lähennelleet Riikan rintojen kokoa. Auroora saattoi vain hiukan päätään kääntämällä nähdä Stinan ilmeet alhaalta päin. Oranssihiuksinen rentoutui, ei hänellä ollut vaaraa. Stina oli hänen tukenaan.

Oliko Stina yrittänyt etsiä Aurooraa? Jälkimmäisenä mainittu pohti. Oliko Stina tullut katumapäälle, muttei ollut uskaltanut ottaa yhteyttä?

Jonkin ajan kuluttua Kari toi heille teetä sekä kahvia, palasi vielä hakemaan muutaman suklaakeksinkin. Auroora huvitti, hänellä oli niin paljon parempi mieli jo. Kari oli saanut kuunnella hänen huolensa, Stina taas oli pelkällä läsnäolollaan saanut olon paremmaksi. Auroora muisteli toisen halausta, kun hän oli avannut oven. Siinä oli paljon tunnelatausta, huolta ehkä enimmäkseen. Oli huvittavaa edes ajatella, että Stina oli joskus baarissa ollessaan vaikuttanut helposti lähestyttävältä henkilöltä. Auroora oli oppinut nopeasti, kun Stina oli tullut hänelle tutummaksi, ettei ollut raapaissut edes pintaa toisesta. Stina oli ollut baarissa pelkkää kuorta, ja aivan kuin Auroora olisi hieman maistellut salaista hedelmää saadessaan toisen asunnolleen. Stinasta oli kuoriutunut välittävä, epäilevä ja viehättävä ihminen. Eikä Auroora kyennyt kieltämään tunteitaan toista kohtaan. Silti syyllisyys painoi, kun hän edes ajatteli asiaa. Hän oli yhä henkisesti kiinni Riikassa, vaikka olikin ottanut eron.

Stina ja Auroora olivat hiljaa. He olivat siirtyneet istumaan niin, että jalat koskettivat hiukan toisiaan. Ilmapiiri oli rauhallinen, eikä kumpikaan halunnut katkaista hiljaisuutta. Siinä he jonkin aikaa joivat ja söivät, katselivat ohjelmia television ruudulta. Ulkona alkoi pikku hiljaa hämärtämään, jolloin Stina havahtui ensimmäisen kerran kunnolla. Hän alkoi nousta tehdäkseen lähtöä, mutta Kari suorastaan käskytti Stinan jäämään yöksi. Mies petasi Aurooralle ja Stinalle puhtaat lakanat makuuhuoneeseen. Toinen valkeista sohvista levittyi yhden hengen vuoteeksi, jolle Kari sanoi itse menevänsä sitten aamulla. Hänen pitäisi kohta lähteä kuitenkin tekemään omaa vuoroaan baariin.

”Onko se rankkaa”, Stina huomasi tarttuvansa baarimikkona olemiseen. Hän ei kokenut voivansa olla baarimikko. Liikaa ihmisiä, paljon tekohymyä ja kiirettä, ne eivät olleet Stinan mieleen. Stina piti kyllä asiakaspalvelusta, muttei humalaisista ihmisistä. Huvittavaa sinänsä, olihan hän itsekin hyvin usein ollut humalassa.
”Eipä oikeastaan, välillä. Ainakin silloin, kun takiainen tulee kinuamaan ilmaista juomista”, Kari pörrötti Aurooran hiuksia mennessään istumaan toiselle sohvalle. Hän humahti sen pehmeyden vuoksi melkein patjan sisuksiin, mutta ei aivan.
”Hei! En minä enää niin usein”, Auroora valitti.
”Eipä se tässä kolmessa vuodessa ole mihinkään kadonnut”, Kari huomautti virnuillen. Auroora virnisti.
”Ei, mutta itsepähän annat periksi”, hän näytti kieltä.
”Pitää sitä nyt siskoa auttaa, kun pitää kavereihin tehdä vaikutus”, Kari naljaili. Stina hymyili onnellista hymyä. Hän tunsi lämpöä sisällään katsellessaan sisarusten sananvaihtoa. Stina oli perheensä ainoa lapsi, vaikka kyllä hänelle oli yritetty veljeä tai siskoa saada. Stinan äiti kuitenkin sai kaksi kohdun ulkopuolista raskautta, joiden seurauksena tämä menetti kummatkin munasarjoistaan. Lasten saaminen oli puhtaasti mahdottomuus.

”En minä yrittänyt tehdä vaikutusta, vaan saada ilmaisen juomisen”, Auroora protestoi. He ilmeisesti puhuivat kerrasta, jolloin Stina oli saanut tietää Karin olevan Aurooran veli.


Lopulta Karin oli pakko lähteä töihin. Auroora ja Stina päättivät vielä ottaa iltapalaa, ennen kuin he suuntaisivat nukkumaan. Aurooran oli vallannut jälleen kevyt alakuloisuus eikä hän halunnut olla hereillä yhtään kauempaa. Mieluummin hän nukkuisi ja katsoisi asioita uusin silmin seuraavana päivänä. He eivät myöskään vaihtaneet Stinan kanssa montaa sanaa. He vain ottivat jääkaapista levitteen ja päällisiä leipiä varten, tekivät leivät ja söivät. Stinan selasi pöydällä lojuvia mainoksia, Auroora taas puhelintaan. Stina olisi ehkä halunnut sanoakin jotain, lohduttaa, kysyä voisiko tehdä jotain toisen hyväksi. Hän kuitenkin aisti, ettei kannattaisi aloittaa keskustelua. Auroora puhuisi kyllä itse, jos haluaisi.

He saivat iltapalan syötyä ja suuntasivat sitten yhdessä Karin makuuhuoneen puolelle.
”Haluatko käydä suihkussa?” Auroora ymmärsi kysyä, mutta Stina pudisti päätään.
”Käy sinä vain, jos tekee mieli.”
”Voisin…” Auroora kääntyi hiukan epävarmasti takaisin ovelle päin.

Aurooran katse palasi hetkeksi Stinaan. Heidän välillään oli jotain elintärkeää, josta Auroora halusi pitää kiinni kynsin ja hampain. Hänestä silti tuntui, että Stina lipui aina hetki hetkeltä vain kauemmaksi hänen hyppysistään. Vaikka tuossa toinen oli. Maksoi maltaita jopa taksista päästäkseen hänen tuekseen niin nopeasti kuin mahdollista, ei se nyt voinut olla vain yhtä tyhjän kanssa.

”Tarvitset pyyhkeen”, Stina opasti, hän tulkitsi Aurooran ajatuksiin vaipumisen huonona merkkinä. Stina alkoi pyöriä pitkin huonetta ja availi kaappeja.
”Missä karilla on pyyhkeitä?” hän kysyi, Auroora räpytteli hämmentyneenä silmiään havahtuen pienestä ajatustentäyteisestä horrostilastaan.
”Varmaan kylpyhuoneessa kuten minullakin.”
”No, alahan tulla, saatan sinut suihkuun. Käyt pitkässä, kuumassa suihkussa ja peset päivän pölyt pois, harjaat hiuksesi ja sitten tulet nukkumaan. Huomenna kaikki näyttää paljon valoisammalta!” Stina lähti taluttamaan Aurooraa kohti kylpyhuonetta. Stina yritti pitää äänensä mahdollisemman pirteänä ja kannustava, vaikka toinen teki sen vaikeaksi. Stina myötäeli ihan liikaa Aurooran tunteita, vaikkei sitä todellakaan tarkoittanut tehdä. Loppupeleissä jääprinsessa vain sattui olemaan sellainen, siksi hän ei ollut halunnut tutustua entisiin petikumppaneihinsa yhtään sen paremmin. Hän vihasi välittää liikaa.

Ja syypää siihen oli täsmälleen sama henkilö kuin Aurooran pahan olon aikaansaajakin.

Riikka pistää töpinäksi

Riikka oli vihdoin valinnut päivänsä. Kuukauden salapoliisin työ, ihmisten rutiinien tarkkaileminen ja no, erään tietyn ihmisen tunteminen olivat tuottaneet toivotun tuloksen. Ja Riikka tiesi kuinka hyödyntää se. Hän istui kauppakeskuksen kahvilan pöydän ääressä. Pöytä oli sijainniltaan sellainen, että se nojasi lasikaiteeseen, jonka yli näki alempiin kerroksiin lähes esteettömästi. Riikka oli myös itse hyvin näkyvällä paikalla omassa kerroksessaan: kahvilan pöydät oli sijoitettu suhteellisen harvakseltaan toisiinsa nähden, joten avointa tilaa jäi sopivasti.

Riikka laski kahvikuppinsa pöydälle, tarkisti puhelimestaan kellon ajan. Hän vilkaisi suuntaan josta odotti tulevan seuralaisensa saapuvan. Kun tuttua, vaaleat hiukset omaavaa pörröpäätä ei näkynyt, Riikka käänsi katseensa alempiin kerroksiin. Kohde numero kaksi sen sijaan päätti ilmoittautua hieman etuajassa. Naisen huulille nousi virne hänen katsellessaan Stinaa. Stina oli yhä näiden vuosienkin jälkeen kaunis. Naisellisuutta oli tullut huomattavasti lisää toisen kroppaan ja tämä oli oppinut pukeutumaan sitä korostaen. Stina oli sitonut hiuksensa tavoistaan poiketen korkealle ponihännälle, mikä yllätti hieman katselijan. Riikka vilkaisi kelloaan ja totesi toisen olevan juuri oikeaan aikaan liikenteessä. Stina siirtyi alemman kerroksen kahvilaan tilaamaan juomaa, varmaan jotain ällöttävää teetä.

Riikka kirjasi ajatuksissaan vaiheen yksi suoritetuksi. Kun hän aloitti siemaisemaan mustasta kahvistaan, hän huomasi kaipaamansa henkilön vihdoin saapuvan. Riikka ei tapansa mukaan tervehtinyt iloisesti ja innostuneesti. Hän alkoi näpertämään kuppiaan, siirsi katseensa hieman sivuun ja näytti hajamieliseltä. Vaaleaverinen pörröpää istuutui häntä vastapäätä kahvimukin kera.
”Moi!” tämä tervehti iloisesti, harmaat silmät välkkyen. ”Et ikinä arvaa mitä eilen tapahtui!” Riikka hymähti kuulemisen merkiksi, muttei tervehtinyt.
”Jari soitti pitkästä aikaa, voitko uskoa! Se idiootti ei vieläkään tunnu käsittävän, etten ole kiinnostunut siitä millään muotoa.”
”Niin”, Riikka mumahti.
”Ja arvaa! Se kehtasi ehdottaa yhteistä illallista meille kolmelle. Ihan kuin se olisi kuvitellut saavansa kahta pillua yhtä aikaa, sika”, nainen jatkoi selitystään ja hörppäsi maitokahviaan. Riikan oli vaikea pitää itsensä negatiivisena, kun siirsi katseensa edessään istuvaan.
”Et ole tosissasi?” hän kysyi mahdollisimman välinpitämättömänä, sillä tämä uutinen oli jotain niin mehukasta pitkiin aikoihin. Riikka olisi rakastanut järjestää heille pienen kolmenkimppa hetken. Hän rakasti järjestellä asioita mielensä mukaan, ja jos onnistui niissä, vielä parempi.
”No joo joo!” lyhythiuksinen vannotti. Riikka siirsi mielenkiintonsa kahvikuppiin. Harmi, että sen piti antaa jäähtyä. Mutta se oli vain kahvia, hän lohdutti itseään.

Toinenkin alkoi pikku hiljaa huomaamaan Riikan elekielessä ja muussa jotain outoa. Mitä oli tapahtunut? Oliko se jotain ikävää? Nainen hörppäsi kahviaan, siirsi katseensa muualle, ja Riikkaa raivostutti. Hän ei muistanut toisen olevan noin raivostuttava tällaisissa asioissa. He olivat harvemmin puhuneet mistään negatiivisesta ja jos olivat, hyvin vaikeasti. Siitä Riikka oli pitänyt toisessa, jopa ehkä hieman rakastanutkin.

Mikä näissä asioissa oli kaikkein kummallisinta, Riikka kohdannut vihdoin ihmisen jonka kanssa olisi mielellään jatkanut juttua pidempäänkin. Mutta uhrauksia oli tehtävä saavuttaakseen haluamansa. Ja Riikalla oli kohde, josta edessä istuva vaaleaverikkö ei tainnut tietää mitään. Ei ollut koko vuotena tiennyt, niin sinisilmäinen kun oli. Tai loppujenlopuksi tuota ei tainnut kiinnostaa? Riikka kallisti hieman päätään mietteisiinsä vaipuneena.

”Onko joku?” toinen lopulta kysyi vakavalla äänellä pitäen katseensa visusti oikealla, alas ihmisvirtaan tuijottaen. Riikka värähti, käänsi katseensa kuppiinsa. Hän naputti sitä hermostuneesti.
”No… Tuota noin”, Riikka sanoi kierrellen ja kaarrellen.
”Onko jotain sattunut?” pörröpää kysyi.
”Ei!” Riikka esitti hätääntyvänsä. ”Ei silleen…”
”No mikä sitten on?”

Riikka siirsi katseensa toiseen, vastasi hetken huolestuneeseen katseeseen. Voi Piia, Riikka huokaisi mielessään. Hän ei olisi halunnut päättää tätä näin, kun tästä ei olisi mitään hupia. Toisaalta, jos kaikki menisi hyvin, hän saisi haluamansa eikä Piialla ollut mitään väliä. Ja suunnitelma olisi aukoton, se toimisi!

”Minusta tuntuu, ettei me olla enää me”, Riikka puraisi huultaan sanojensa perään, hän oli myös puhunut hyvin nopeasti tarkoituksella. Piia nojautui taaksepäin, ei edes pyytänyt toistamaan. Riikan oli pakko tarkastaa, että sai haluamansa reaktion. Toinen välitti, sen näki jähmettyneestä olemuksesta, kohonneesta leuasta ja vaivihkaa niellystä kiukusta.
”Olet sittenkin löytänyt jonkun”, Piia sanoi kylmästi. Riikka jähmettyi hämmentyneenä. Oliko toinen tiennyt sittenkin Auroorasta? Mahdotonta, hän oli peitellyt jälkiään taidokkaammin kuin Stinan kanssa.
”Ei en ole…” Riikka näytti hämmennyksensä vain ulospäin. ”Tämä meidän juttu ei ihan oikeasti vain toimi! Me ollaan niin erilaisia.”
”Eilen kaikki oli vielä hyvin”, Piian katse oli murhaava. Riikan oli pakko harkita sanojaan tarkasti, jotta saisi haluamansa lopputuloksen.
”Ei oikeastaan”, Riikka näpersi vaikean oloisena kuppiaan. ”Olen pohtinut tätä jo pitkään. Aina, kun olemme erillään, kaikki on kai hiukan paremmin. Ja kun näen sinua, ahdistaa ja ei tunnu hyvältä. Ei sen kai niin päin kuuluisi mennä.”
”Ei tosiaankaan”, Piian olemus muuttui vihaisesta alistuneeksi ja pelokkaaksi. ”Etkö oikeasti tahdo vielä yrittää? Voin tehdä mitä tahansa, ostetaan vaikka se kämppä mistä olet puhunut ja…”
”Ei tuossa ole mitään järkeä”, Riikka protestoi ahdistuneen oloisesti. ”Jos en pysty jatkamaan tätä, niin miten luulet kämpän auttavan?” Piian silmät vettyivät ja Riikka tiesi onnistuneensa. Hänen pitäisi vielä hetken aikaa jatkaa ja suunnitelman vaihe kaksi voisi alkaa.

***

”Hassua”, Auroora hymyili. He olivat juuri Paven kanssa astuneet ostoskeskuksen ovista sisään. Oli heidän viikoittaisen kokoontumisensa aika. Vaikkeivat he olleetkaan Paven ja Stinan kanssa kauaa tunteneet, oli Auroora tutustunut oikopäätä avoimeen ja mukavaan Paveen.

Ensimmäinen suudelma

Stina istui Aurooran vierellä. Heidän sormenpäänsä koskivat juuri ja juuri toisiaan, kasvoilla oli hennot hymyt ja onnellisuus paistoi kummastakin. Tuntui vain helvetin hyvältä, kun kaikki oli vihdoin selvää ja selkeää. Rannan aallokko läiskyi vasten kalliota, lokit lauloivat kirkkaita säveliään taivaalla. Kesän hämärä tuuli toi kalan hajua jostain.

Aurooran hiukset olivat kasvaneet. Ne ylsivät yli olkapäiden. Tyylikin oli muuttunut enemmän 90-luvun suuntaan. Hänellä oli vaaleat, keskeltä vielä vaaleammat, ja leveä lahkeiset farkut, punainen vyö sekä narutoppi. Vieressä oli villapaita, jota Auroora olisi pitänyt housuihinsa sullottuna, ellei olisi ollut niin lämmin. Stina oli pukeutunut mustiin pillifarkkuihinsa, mustiin (ja kärsineisiin) lyhytvartisiin Conversen kenkiin. Yläosanaan hänellä oli harmaa t-paita, jonka printtinä oli ulvova susi siluetti. Lämmikkeenä hänellä oli ajan kuluttama nahkatakki, josta oli aikaa sitten hajonnut vetoketju. Kesäsäillä se kuitenkin oli juuri sopivan lämmin, jos tuntui, että kylmä hyökkäisi luihin ja ytimiin.

”Rauhallista”, Auroora kommentoi maisemaa. He olivat juuri sillä kalliolla, jonka Stina oli joskus halunnut näyttää toisella löydettyään sen lenkillä ollessaan.
”Jep”, Stina myötäili. Aurinko oli yhä korkealla, mutta tuntui kuin se olisi värjännyt maisemaan oransseja sävyjä. Stina nautti maiseman tuomasta huumasta sisällään. Hänen vilkaistessaan Aurooran suuntaan, kaikki vain tuntui oikealta. Juuri täsmällisen täydelliseltä ja hyvältä. Stina ei ollut tuntenut sitä tunnetta pitkiin aikoihin niin voimakkaana. Uskaltaisiko hän vihdoin kertoa tunteistaan, vai halusiko hän mieluummin kaiken säilyvän juuri tällaisena?

Auroora oli siirtänyt katseensa maisemasta Stinaan melkein samalla hetkellä, kun toinen oli siirtänyt katseensa takaisin järvenselälle. Hän tutkaili toisen auringossa läikehtiviä kasvoja, niiden kevyttä meikkiä ja huulen kaaria. Oli kauan siitä, kun Auroora oli viimeksi ollut aidosti näin hyvällä tuulella. Riikka oli vesittänyt niin paljon oikuillaan, tuhonnut polkuja hänen edeltään. Ja kaiken aikaa Stina oli ollut siinä, sinnikkäästi odottanut Aurooran ymmärtävän oman parhaansa. Eikä Auroora olisi tajunnut asioita koskaan ilman Paulaa. Paula oli se kaikkitietävä kakara, joka oli lopulta takonut Aurooran päähän järkeä. ”Aukka perkele, Riikka on idiootti, joka tavoittelee omaa etuaan”, kaikuivat Paulan sanat hänen päässään.

Auroora ei ollut uskonut, vaan oli sokeasti luottanut rakastamaansa ihmiseen. Ja tuo ihminen oli pettänyt hänet monellakin tapaa. Miksei Auroora kuitenkaan ollut menettänyt uskoaan ihmisiin? Ystäviensä takia. Hänellä oli rinnallaan luotettavia, avoimia ja ennen kaikkea, suoria ihmisiä, jotka eivät olleet hylänneet häntä hädänkään hetkellä.

Auroora siirsi katseensa hänen ja Stinan sormiin, niihin jotka melkein olivat toistensa lomassa. Yksi pieni ele, ja hän voisi pujottaa omansa toisen omiin ja todeta tämän kaiken olevan sen arvoista. Aurooran etusormi oli kuitenkin ainoa, joka liikahti edes hieman tehdäkseen aloitteen. Hän jänisti, ei uskaltanut olla omatoiminen. Olikohan Stina vielä kiinnostunut? Mikäli Paveen oli uskominen, oli. Heidän tavattuaan Auroora oli ymmärtänyt niin paljon enemmän Stinaa. Ja hänen omat kokemuksensa vahvisti sitä sidettä, joka heidän kahden välille oli syntynyt. Sama ihminen oli satuttanut heitä kumpaakin. Ja he kumpikin olivat selvinneet siitä.

Stinan katse yllätti Aurooran, hän ei ollut varautunut kiinnijäämiseen. Hän oikeastaan jopa säpsähti hieman toisen tummia silmiä.
”En kai minä nyt noin kauhea ole?” Stinakin oli huomannut, sillä hän kysyi kysymyksensä nauraen. Auroora tunsi punastuvansa, muttei kääntänyt katsettaan kokonaan poiskaan, vaikka siirsi sen pois toisen silmistä.
”Et”, Auroora nielaisi hieman sanan loppua. ”Oikeastaan olet oikein kaunis.” Stina nojautui hieman poispäin hämmentyneenä. Auroora pelästyi sanoneensa jotain väärää, mutta huomasi kuitenkin tulkita toisen eleitä ennen kokonaista johtopäätöstään.
”Sinä myös”, Stina sanoi. Hän ei ollut tottunut kohteliaisuuksiin, jotka eivät tulleet baarin jakkaralla istuessa. Oli oikeastaan hyvin kummallista kuulla aito kohteliaisuus ihmiseltä, josta välitti niin paljon, että sydän tuntui pakahtuvan rinnassa.

Aurooran hymy oli niin kaunis. Stinaa melkein itketti, niin paljon hän välitti. Oranssihiuksinen tutkaili ystävänsä kasvoja, näki haikeutta niissä.
”Näytät surulliselta”, Auroora kuiskasi. Hänen teki mieli kohottaa kätensä ja sivellä toisen poskea lohduttavasti.
”Ei, päinvastoin. Olen vain niin onnellinen”, Stina oikaisi antaen aran hymyn levitä kasvoilleen.
”Miksi?” Auroora ihmetteli.
”Koska sinä olet siinä.”

Auroora katsoi toista pitkään, ymmärtämättä ihan täysin mitä nuo sanat meinasivat. Silti hän tiesi yhden niiden takana piilevän merkityksen: olet tärkeä. Se sai sydämen sykkimään onnesta ja Aurooran kasvot kääntymään aurinkoiseen hymyyn.

Stina katseli sitä hymyä, katseli toista ja lopulta hän oli se, joka sitoi heidän sormensa toisiinsa. Hän kääntyi osittain Aurooran suuntaan, hiveli peukalollaan toisen kämmenselkää. Aurooran sydän jätti lyönnin väliin ja alkoi rummuttamaan heti perään ihan liian lujaa. Hän veti katkonaisesti happea huultensa välistä.

Hetki oli romanttinen, vaikkei aurinko vielä laskenutkaan.
”Saanko?” Stina kuiskasi, koska ei uskaltanut yrittää ilman lupaa.
”Saat.”

Huulet kohtasivat toisensa tottumattomina, hahmottaen tuttuja kaaria vuoden takaa. Suudelma ei ollut yhtä kaunis kuin hetki heidän ympärillään, se oli kahden ihmisen opettelua uudelle polulle. Se oli hetki, jolloin Stina päätti lopullisesti polkunsa, jota oli jo kauan kulkenut. Hetki, jolloin Auroora ja hän astuivat yhteiselle polun taipaleelle toisiaan käsistä pitäen.

Nimetön otsikko

Auroora oli ärtynyt, suorastaan raivoissaan. Se oli hänelle harvinaista herkkua, olla vihainen. Hän tunsi sisällään niin suurta raivoa, ettei ollut pitkiin aikoihin tuntenut mitään sen vertaista. Nainen suorastaan vaali tunnetta sisällään, ruokki sitä ajatuksillaan, välitti vain uusia impulsseja kehoonsa. Adrenaliini sykki ja tuntui huumaavan hyvältä. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostikin, päivänsäteenä tunnettu Auroora nautti raivostumisestaan. Hän pyörähti ympäri ja viskasi ensimmäisen käteensä osuvan tavaran voimalla lattiaan. Se oli kukkavaasi.

Vaasin valkeaksi sirpalemereksi hajonnut olemus päästi sisältään vettä, aivan kuin sekin olisi voinut vuotaa verta. Auroorasta tuntui kuin hän olisi voinut vuotaa verta ilman haavojakin. Vaikkei ollut kyyneleitä, oli surua, jonka hän peitti nyt vihan alle. Riikka oli tuonut hänet kotiin, lohdutellut ja tuonut esiin kaikista lempeimmän puolensa. Nyt hän katseli kylpyhuoneeseen johtavan oven liepeillä Aurooran raivoa. Hän oli hämmentynyt, hyvin hämmentynyt. Riikka oli kyllä nähnyt entisen, tai nykyisen, naisystävänsä tuohtuneena ja tympääntyneenä, muttei koskaan, ei koskaan, raivostuneena. Hänestä oli kiehtovaa nähdä mitä se teki toiselle. Ja samalla se hiukan pelotti Riikkaa, tieto siitä miten paljon Stina sai Aurooran tuntemaan. Jos hän tekisi pienenkin virheen, hän menettäisi pelin sille limanuljaskalle. Riikka ei aikonut antaa sille ämmälle minkäänlaisia mahdollisuuksia enää koskea hänen kauniiseen kukkaseensa.

Auroora hengitti syvään sisään ja puhalsi pitkään ulos.
”Jos se akka soittaa vielä kerrankin…” hän puhisi. Toki, soittaminen oli jo tässä vaiheessa silkka mahdottomuus, sillä puhelin oli ollut ensimmäinen asia, jonka Auroora oli viskannut seinään. IPhone 4s oli auttamattomasti palasina. Siitä tuskin saataisiin ehjää kapistusta enää koskaan. Ja halvemmaksi varmasti tulisi ostaa uusi, oli toinen puhelintaan jo pari vuotta pitänytkin.
”Ei soita, eiköhän hän tajunnut…”
”Sinäkin voin pitää turpasi kiinni”, Auroora ärähti. ”En halua kuulla sanaakaan, joissa ilmaiset olleesi oikeassa.”

Riikka perääntyi askeleen, tätä hän ei todellakaan ollut suunnitellut. Tätä puolta hän ei todellakaan tuntenut.
”Rauhoitu nyt, en minä ole mitään pahaa tehnyt”, Riikka tiuskaisi. Auroora katsoi Riikkaa pitkään, aivan kuin olisi puntaroinut tämän osuutta koko jupakkaan. Loppupeleissä Riikka oli tietenkin oikeassa, ei hänen olisi auttajaansa pitänyt huonoa oloaan purkaa.
”Sori”, huono tuuli alkoi vaihtua ahdistuksen ja itkuisuuden tieltä. Auroora ei ymmärtänyt miten tunsi näin paljon kerralla. Oli vihaa, ahdistusta, helpotusta, petetyksi tulemisen tunnetta… Hän ei vain kyennyt käsittelemään niistä kunnolla kuin raivoa, jota hän oli yrittänyt ruokkia. Kun ruoka loppui, vyöryivät kaikki muut tunteet päälle ja hän rojahti sängylleen. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, mutta ääntäkään hän ei päästänyt. Hengitti vain katkonaisesti, ei onnistunut oikein siinäkään.

Riikka aisti tunnelman menevän vihdoin suuntaan, johon hän oli halunnutkin ja siirtyi pikku hiljaa Aurooraa kohden. Aurooran kyyneleet tuntuivat voitolta. Toinen ansaitsi kokea tuskaa, pahempaa kuin hän oli kokenut Aurooran jätettyä hänet. Aurooran piti tuntea se.

Riikka polvistui Aurooran eteen lattialle, kohotti toisella kädellään naisen kasvoja leuan alta ja pakotti toisen katsomaan itseään silmiin.
”Ei sinulla ole mitään hätää”, Riikka kuiskasi. ”Kaikki kääntyy vielä parhain päin.” Aurooran tummansiniset silmät tuijottivat takaisin täynnä ajatuksia. Riikka ei välittänyt niistä, hänen päämääränsä oli saada omansa takaisin. Eikä se todellakaan onnistunut vain lepertelyllä. Vaaleahiuksinen vilkaisi Aurooran huulia, taas toisen silmiä. Olisiko toinen valmis viimeiseen vaiheeseen?
”Minä olen tässä”, Riikka sanoi hempeästi ja nousi hiukan ylöspäin. ”Aivan kuten lupasinkin.”

Auroora antoi sen tapahtua, vaikka oli päättänyt aiemmin toisin. Antoi Riikan painaa tutut ja turvalliset huulensa omilleen, viedä pahaa oloa pois. Porkkanapäinen henkäisi Riikan lopettaessa suudelman, kohtasi tämän lupaa kysyvän katseen ja antoi sen, vaikka kaikki hänessä huusi ’ei’. Ainakin ajatukset, keho sen sijaan vaati Riikkaa lähemmäksi ja lähemmäksi, niin lähelle kuin olisi mahdollista.

Riikka toteutti Aurooran toiveen mukisematta. Hän kaatoi heidät selälleen, painoi toisen hennon kehon alleen suudellen huulia. Hän etsi tiensä paidan alle, pujotti sormensa tukikaarien alta rinnoille. Riikka työnsi kehoaan vasten toista, siirtyi hyväilemään toisen kaulaa huulillaan. Auroora voihkaisi hänen allaan, kaartui hiukan. Riikka puraisi virne kasvoillaan, hän aikoi merkata saaliinsa. Auroora inahti imun tuntuessa kaulallaan, muttei välittänyt. Hän tahtoi hautautua toisen aiheuttamiin tuntemuksiin kehollaan. Antaa käsien tuoda hurmos, johon kadota. Hänen omat kätensä siirtyivät kuin automaationa riisumaan Riikalta paitaa.